Kestikievarit olivat taloja, joissa matkalaiset saivat yösijan sekä ruokaa ja juomaa itselleen ja hevosilleen. Korvausta vastaan tietenkin. Tarvittaessa järjestyi hevoskyyti seuraavaan kievariin, joita oli maanteiden varsilla noin 20 kilometrin välein. Näin muodostui Suomen pääteille matkustamista helpottava lepopaikkojen verkosto, jota on verrattu esimerkiksi nykyajan motelleihin ja huoltoasemiin.
Kievarien yhteydessä oli usein olut- ja viinakrouveja. Ne olivat parhaimmillaan tuottoisia, mutta aiheuttivat joskus häiriötä lähiympäristölleen. Toiminta oli hintoja myöten viranomaisten säätelemää, eikä kuka tahansa voinut ryhtyä kievarin pitäjäksi. Tähtiluokituksia ei ollut käytössä, mutta paikan siisteydellä oli painoarvoa myönnettäessä oikeuksia majoitustoimintaan.
Vesilahdessa on ollut kestikievareita 1500-luvulta lähtien. Paikallisen majoitusalan pioneerit sijaitsivat Narvassa ja Vakkalassa. 1700-luvulta lähtien kievareita oli Kuralan alueella ainakin Pöysärillä, Antilassa, Nurkissa, Kauppilassa ja Laukon omistamassa Kaapun talossa. Myös naapurikylässä Salospohjassa oli kievari.
Vesilahden kirkonkylälle saatiin vakituinen kievari vuonna 1785. Sitä pidettiin aluksi Hovissa ja Uotilassa. Kestikievareita on ollut kirkolla lisäksi ainakin Tyynelässä sekä Eerolan, Heikkilän ja Tallisen taloissa.
Myös Lohnattilassa ja Anian Heikkilässä oli tämän alan toimintaa. Narvan viimeinen kestikievari oli Leiposella vielä 1900-luvun alussa.
Vuoden 1819 Vesilahden talvikäräjien pöytäkirja kertoo tuon ajan matkailu- ja ravintolapalveluiden hinnoista. Lämmityksen ja liinavaatteet sisältänyt majoitus maksoi kahdeksan kopeekkaa yöltä. Kynttilästä tuli kahden kopeekan lisämaksu. Vaunujen rasvauksen hinta oli neljä kopeekkaa ja leiviskän (8,5 kg) heiniä sai 16 kopeekalla.
Oluen hinta lienee ollut puheenaihe jo tuolloin. Kannullisen (2,6 litraa) mallasjuomaa sai kuudella kopeekalla. Maito maksoi saman verran ja paloviinaryypyn hinta oli yhden kopeekan. Aamiaisbuffet ei sisältynyt majoituksen hintaan. Leipää, voita, kuivattua lihaa ja kalaa sisältäneestä aamupalasta veloitettiin 12 kopeekkaa.
Laukon krouvin hoitajan tilikirjoista nähdään, että juomakauppa kävi ilmeisesti mukavasti. Esimerkiksi vuonna 1768 joulusesonkiin varauduttiin hankkimalla 83 kannua vetävä oluttynnyri ja ankkurillinen paloviinaa. Vanhat tilavuusmitat vaihtelivat jonkin verran, mutta tynnyrin koko lienee ollut noin 215 litraa ja paloviinan määrä hieman alle 40 litraa.
Narvaan nousi 1700-luvun loppupuolella myös salakapakoita. Valpuri Eerikintytär oli erityisen yritteliäs tällä alalla, ja hän joutui vastaamaan toiminnastaan useita kertoja oikeuden edessä. Valpurin rohkeudesta tai röyhkeydestä kertoo se, että hän tarjoili viinaa jopa käräjäpaikalla.
Laukko pyöritti tuolloin Kuralan krouvia, eikä siellä tietenkään katsottu hyvällä laittomia kilpailijoita. Ilmeisesti Laukon omistajan Axel Gustav Kurjen aloitteesta maaherra antoi vuonna 1769 julistuksen Kuralan lähellä sijaitsevien salakapakoiden hävittämisestä.
Sami Tapanainen
Lähteet: Arajärvi, Kirsti 1985: Vesilahden historia; https://www.narvasoft.fi/historia/narvantie (25.9.2023); https://www.narvasoft.fi/kktie/kurala.html (25.9.2023); https://www.narvasoft.fi/narva/nh_04.html (25.9.2023)
