On aika ikävöidä. Menetin muutama päivä sitten rakkaan koiraystäväni. Asui luonani kaksitoista vuotta. Ymmärsimme hyvin toisiamme. Monan kautta tutustuimme myös moniin ystävällisiin ihmisiin. Mona oli minulle rinnallakulkija ja sillanrakentaja. Nyt vietän sururauhaa.
Hyvin huolestuttavia uutisia kuulemme tiedotusvälineistä päivittäin. Ihmiset lähtevät sotaa pakoon kotimaastaan. Mitä tavallinen pieni ihminen voi tehdä? Voimme rukoilla päättäjille viisautta ja voimaa, että maailmaan saataisiin rauha. Voimme olla sillanrakentajia.
Piilota minut,
ettei kukaan minua löydä,
ettei elämä jatku.
Minua ei ole.
Avaan sähköpostin, viestejä ei mistään
– turhaa
Kuka kuulisi tekstin,
kuka näkisi pelon,
antaisi tilaisuuden olla olematta.
Auta, pyytää eräs nuori kaukaa.
Kutsun hänet luokseni.
Viimeinen tilaisuus, ensiaskel.
Uusi kotisi, salassa itseltäsikin.
Satama, johon ankkuroitua,
julkinen piilopaikka.
Elää ja osottaa postin tuomaa tuomiota tai vapautta.
Pelon lieka kuristaa kurkkua.
”Sinun käsiisi minä annan henkeni.”
Henri Matikainen