Ymmärrän hyvin tuskan nelijalkaisen ystävän katoamisesta (L-VS/3). Kodissa asuva lemmikki on sydämellä ja kun tämä riuhtaistaan pois, tyhjyys jää tilalle. Kaipuu voi olla sanoinkuvaamaton. Ei ole ihme, että tällaisena hetkenä ihminen tuntee avuttomuutensa. Jossain on pakko olla lohdutus, huutaa ihmisen sisin. Kun tuskaan etsitään apua, olisi hyvä asia etsiä sieltä, mistä lohdutus todellisuudessa löytyy.
Kysymysten kysymys on, mistä tämä apu on saatavilla. Tiedostavan ihmisen ongelma on juuri tämä. Huudan, vastaako kukaan. Runoilija kirjoitti: jos suru on niin syvyys sanokaa, – syvyys itse mittaa ja kaiku – itse mittaa – mittaa – mittaa. Tämä prosessi on lohduton. Minäkö se olen, joka toimin kaikessa. Tähän ihmisen iholle tulee vastaus elävältä, toimivalta, lohduttavalta Jumalalta.
Kristillisen uskon keskeltä nousee jotain arvaamatonta. ”Minut valtasi tuska ja murhe. Silloin minä huusin Herran nimeä. Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni” Ps. 116. Tämä avuksi tuleminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että en enää olekaan yksin. Joku tietää juuri minun tuskani. Pikkuhiljaa tapahtumien yksityiskohdat loksahtavat kohdalleen ja sieluni saa tasapainon. En tietenkään ymmärrä kaikkea tapahtunutta, mutta saan lapsen lailla luottaa: Isä Jumala tietää elämäni tapahtumat ja Hän toimii minun parhaakseni.
Silloin kun kristillisen uskon ohjeet ja arvot syrjäytyvät, ihmiseen jää silti tarve hakea apua jostain yliluonnolliseksi luulemastaan. Meillä on paljon esimerkkejä kummallisista uskomuksista, joita on levittäytynyt laajalti Suomeenkin. Hankalaa tässä on se, että ihmiset tuntuvat aidosti uskovan näiden käsitysten olevan tottta. Ei tässäkään tosin mitään uutta ole. Profeetat kertoivat jo ihmiskäsin tehdyistä jumalista, jotka eivät kuule, näe, eivätkä puhu. Eivät siis ole olemassa muutoin kuin patsaissa tai ihmisten toiveissa. Vanha suomalainen kansanusko kuuluu tähän sarjaan. Metsän jumala tapio ei siis oikeasti ole olemassa.
Rehellinen etsijä löytää Raamatusta Jumalan todellisuuden ja totuuden, rakastavan ylösnousseen elämän antajan. Tämä Jumala ei jaa kunniaansa kenenkään kanssa.
Mirja Miettinen
