Kädessä on tillin siemeniä. Maahan kylvettyinä niistä kasvaa tilliä, ei punajuuria tai jotain muuta. Tuonhan nyt ymmärtää kuka tahansa. Siemenet kädellä ovat käsin kosketeltavia ja silmin nähtäviä. Asiaa on kuitenkin vaikeampi ymmärtää, kun puhutaan maatalouden termein ja aivan eri asiaa. Otsikon voisi ilmaista ymmärrettäväksi sanoin, olen vastuussa mielipiteistäni ja teoistani (kylväminen) ja kaikesta, mitä teen, seuraa aina jotain (niittäminen).
Kuuntelin hiljattain radio-ohjelmaa. Siinä haastateltava kertoi maassa palvottavista monista jumalista. Haastattelija ihmetteli ajatusta monista jumalista ja jatkoi, että Suomessa ei uskota edes yhteenkään Jumalaan. Tietenkään tämä ei pidä paikkaansa, mutta kertoo jotain hengellisestä ilmapiiristämme.
Suomen uskonnollinen tilanne on rajusti muuttunut viime vuosina. Tavallisessa arkielämässä vilahtelevat ajatukset siitä, ettei uskoa enää arvosteta. Tilalle ovat tulleet kaikenlaiset korvaavat tekijät. Jumalan voi kaikessa rauhassa sivuuttaa. On ihmisen tietoa, tiedettä, hyvää oloa ja ihanat markkinavoimat, jotka mukaan päässeille avaavat hyvää tulevaisuutta?
Kun näin on, miksi enää lapsillekaan opetettaisiin kristinuskon perusteita (kastamattomat lapset). Kuinkahan paljon asiassa on muotia, onhan tunnetusti houkuttelevaa ja helppoa seurata toisia? Suomessa ei ole koskaan aikaisemmin erottu kirkosta siinä määrin kuin nykyisin.
Onko tällä nyt niin väliä, sanotaan taas arkipuheessa. Tällä on väliä enemmän kuin ehkä kukaan edes uskaltaa ajatella. Kristinuskoa vähättelevä ilmapiiri on juuri näiden ajatusten kylvämistä. Kun elämänohjeiden kristilliset juuret revitään pois, tulevat tilalle pakanalliset mallit. Tästä meillä on riittävästi esimerkkejä ateistisesta yhteiskunnasta lähellämme.
Kun elävää Jumalaa vastustava kylvötyö on tehty, alkaa niittäminen aikanaan. Kunpa tämä vaara tajuttaisiin nyt ennen kuin on liian myöhäistä. Sitten tullaan havaitsemaan, etteivät elämää rakentavat arvot olekaan enää itsestäänselvyyksiä. Suomalainen yhteiskunta on vuosisatojen kuluessa rakentunut käsi kädessä kristinuskon kanssa, tosin kompuroiden ja taas eteenpäin mennen. Jos usko elävään Jumalaan heitetään pois, saamme todella muuttuneen yhteiskunnan. Ihmisen sielu jää heitteille. Elämästä puuttuu rehellisyys ja lähimmäisen parasta ajatteleva toiminta.
Pelottaako kristittyä tämä tilanne? Sanoisin, ettei pelota, mutta tekee surulliseksi. Vanhassa kirkossa oli vuosisatoja ollut esillä teksti: Verbum Dei manet eli Jumalan Sana pysyy. Herra sanoo:
”Vaikka vuoret järkkyisivät
ja kukkulat horjuisivat
minun rakkauteni sinuun ei järky
eikä minun rauhanliittoni horju”.
Kristillinen kirkko jatkaa iloisesti kylvötyötään. Työ on mittaamaton. Niittämisen aika on ajallaan.
Mirja Miettinen
