Hiljaisella viikolla huomaan joka vuosi palaavani kolmeen kaunokirjalliseen teokseen. Ne ovat Oiva Paloheimon Pan kuuntelee virttä, Tommy Tabermannin Pelastaja ja Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus. Paloheimon tunnettu runo Kirkkotiellä puhuttelee erityisesti, vaikka kokoelmassa Pan kuuntelee virttä on useita runoja, joissa viitataan pääsiäiseen.
Runossa äiti ja kuusivuotias poika ovat palaamassa kirkosta kotiin. On pitkäperjantai ja päivä on pilvinen, sillä ”pitkänäperjantaina päivä on pilvinen”. Poika yllättää äidin kysymällä, onko ristillä sama Jeesus, joka jouluna nukkui seimessä. Äiti hätkähtää ja vastaa: ”On, hän on sama Jeesus.” Vielä enemmän äiti hämmentyy, kun poika toteaa: ”Sinun kohdallas aivan kuuluu se itku, äiti.” Äiti ihmettelee, eikö Jeesuksen itku kuulu pojan kohdalla, mutta poika vastaa: ”Ei, se ei itke tässä. Jeesus heinillä nukkuu, eikä hän itke yhtään.” Poika on viaton ja huoleton. Hän näkee ympärillään kauniit ja iloiset asiat kuten tiellä edessään hyppivän varpusen. ”Jeesus äidissä itkee.”
Runon poika on oivaltanut hyvin sen, että pitkäperjantain sanoman ei tulisi johtaa meitä liian synkkiin ajatuksiin. Pitkäperjantain jälkeen koittaa pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Ilman pitkäperjantaita ei olisi pääsiäistä. Pitkäperjantaina Jeesuksesta tuli Vapahtaja. Hän kuoli, jotta saamme elää. Runossa sanotaan: ”Jeesus äidissä itkee.” Tällä viitataan paitsi syntisyyteen myös aikuisen elämänkokemukseen, joka saa meidät näkemään asioista myös niiden synkemmän puolen. Runossa lapsi on ymmärtänyt sen, että pitkäperjantain sanoma on ilosanoma siitä, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt. Jeesus on ristinkuolemallaan sovittanut synnit ja antanut lahjaksi armon.
Tabermannin romaanissa Pelastaja syntien sovitus ja armo ovat vahvasti läsnä. Teoksessa viitataan suoraan Raamattuun: psalmiin 23. ”Herra on minun paimeneni” ja pienoisevankeliumiin (Joh. 3:16). Tarina epäitsekkyydestä ja ihmisrakkaudesta perustuu tositapahtumiin. Seitsemäntoista miestä on keskellä Suomenlahtea murenevalla jäälautalla. Heistä yhdeksän mahtuu veneeseen, muita odottaa kuolema. ”Hänen nimensä oli Toivo, ja hän tanssi karvalakin kanssa valssia keskellä myrskyävää merta pienellä, murenevalla jäälautalla. Hän sulki silmänsä nähdäkseen paremmin pimeän tuolle puolen. Joskus tässä maailmassa näkee tarkimmin silmät ummessa. Näkee sellaista, mitä haluaa nähdä: jotakin kaunista.” (s. 6–7). Kirja on monin tavoin puhutteleva, tarinasta löytää jokaisella lukukerralla jotain uutta. Kirjan loppupuolella Mari avaa Raamatun merkin kohdalta ja lukee uudelleen ja uudelleen: ”Minä olen hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lampaiden edestä.” Hän tuntee, että hyvä paimen elää, ja lampaat ovat turvassa (s. 154). Teoksessa raja maallisen elämän ja iankaikkisen elämän välillä on hyvin ohut.
Iloista ja toivorikasta pääsiäistä.
Tanja Hällstén-Huuki
