Hei, olen Sari. Olen postikorttiaddikti. Missä tahansa liikunkin, kiinnitän huomiota postikortteihin. Toreilla, ostoskeskuksissa, museokaupoissa, basaareissa – kaikkialla silmäni hakevat postikorttitelineitä. Ja kun löytävät, suorittavat pikaisen arvion postikorttien laadusta. Mikä tahansa kortti ei tietenkään kelpaa.
Hyvä postikortti on minitaideteos. Se on halpa, kevyt ja parhaimmillaan täynnä merkitystä. Sen voi ostaa matkalta muistoksi, vaikka kulkisi kevyin kantamuksin. Sen voi lähettää jollekulle, jonka tietää arvostavan sitä.
Usein kuulee maisemaa kehuttavan “kauniiksi kuin postikortti”. Miksei siitä sitten ole tehty postikorttia? kysyy addikti. Ympäristöä voi tarkastella postikorttikatseella, jos on sillä tavoin suuntautunut. Se ei tarkoita sitä, että yritettäisiin typistää kaikki A6-kokoon, vaan sitä että välähdyksiä voi vangita, laittaa talteen ja välittää niillekin, jotka sitä maisemaa tai muuta kiintoisaa kohdetta eivät pääse koskaan näkemään.
Postikortissa on tunnetusti kaksi puolta. Takapuolella on oma roolinsa, joka on ainutlaatuinen tekstilajien joukossa. Miten täyttää kirjoitustila, joka on ahdas, vaikka kirjoitettaisiin hyvin pienin kirjaimin. Mitkä asiat kertoa, mitkä sanat valita, piirtääkö pieni kuva?
Lähettäjän on varauduttava siihen, että viestin perillemeno voi kestää pitkään. Ei voi kirjoittaa: “Nähdään illalla.” On kirjoitettava asioita, jotka kestävät aikaa ja kuljetusta.
Joku voi pitää postikorttipuuhastelua luddiittien hommana. Silti se elää yllättävänkin vireänä ympäri maailmaa ja siksi Lempäälä-aiheisia kortteja pitäisi olla saatavilla enemmän ja monenlaisia.
Korttiin ei välttämättä tarvitse ahtaa kaikkia pitäjän nähtävyyksiä, vaan voisi olla myös sellaisia kortteja, joihin on poimittu kauniita paikkoja ja kiinnostavia yksityiskohtia. Sellaiset kortit voivat olla ikään kuin kurkistusaukkoja. Katsopa sinä kaukainen ystäväni, tässä on näkinkenkä Ruotasjärven rannalta, ja tässä ohrarievä.
Sari Peltoniemi
