Parin vuoden kuluttua, pyhäinpäivän aattona tulee 500 vuotta, kun Martti Luther naulasi 95 teesiä Wittenbergin linnankirkon oveen. Martti Lutherista piti tulla lakimies, mutta voimakkaassa ukkosmyrskyssä hän lupasi Jumalalle lähteä luostariin, jos selviäisi hengissä.
Hän piti lupauksensa. Hänestä tuli munkki, pappi ja teologian tohtori. Monta vuotta hän etsi sielunrauhaa ja lohdutusta synninhädässään. Hän löysi Raamatun ja sieltä Paavalin sanat: ”Vanhurskas on elävä uskosta.” Hänen rippi-isänsä oli kehottanut häntä katsomaan Kristukseen ja luottamaan Hänen lunastustyöhönsä. Luther halusi uudistaa katolista kirkkoa, jonka uskollinen pappi hän oli ja toivoi, että hänen kokemuksiaan kirkko kuulisi. Mutta hänet julistettiin pannaan ja kirkonkiroukseen. Valtiovallan suojeluksessa hän alkoi korostaa Raamatun arvovaltaa ja halusi, että kaikki voisivat lukea Raamattua omalla äidinkielellään. Jumalanpalveluksen keskeiseksi elementiksi tuli Sanan saarna, koska apostoli Paavalin mukaan usko tulee evankeliumista, anteeksiantamuksesta, jonka Kristus valmisti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.
Luterilaisina meillä on edelleen sana ja sakramentit; kaste ja ehtoollinen. Jumalanpalveluksessa laulamme yhä monia Lutherin virsiä. Vaikeina koettelemuksen aikoina ja sodan aikana saimme kansakuntana voimaa Lutherin taisteluvirrestä: ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan… ajalla vaaran, vaivan…” (VK 170)
Jokainen voi päätellä, olemmeko me kansankirkkona vaalimassa Lutherin perintöä. Onko meille jumalanpalvelus ja sanan saarna tärkeä? Luemmeko Raamattua myös itse? Pidämmekö sakramentit kunniassa? Meillä on kaikessa kilvoituksessa parantamisen varaa yksilönä ja yhteisönä. Luther tavoin joutuu huudahtamaan: ”Minun syntini, minun suuret syntini!” Me koemme saman riittämättömyyden. En voi itseäni pelastaa. Vain Jumalan armo Kristuksessa on turvani uutena joka aamu.
Helmi Laitila
