”Joskus sisimpääni kasvaa ilon kukkamaa, kaikki on niin hyvin, että ihan naurattaa”. Näillä sanoilla alkaa Rukous on silta -niminen laulu, josta monet lapset pitävät, ja joka monelle aikuiselle on epätoivon merkki. Laulu kertoo siitä, että vaikka mitä kävisi, rukous kantaa aina Jumalan luokse. Kovin moni aikuinen on kuitenkin saanut elämässään tuta, että laulun toisessa säkeistössä kuvattu sydämeen hiljaa hiipivä synkkä pelko on pahimmillaan niin kahlitsevaa sorttia, että se saattaa sammuttaa jopa rukouksen.
Meitä ihmisiä on moneen junaan. Toisten on helpompi löytää elämäänsä luottavaista perusvirettä kuin toisten. Epävarmuudet kohdistuvat ihmisestä riippuen eri asioihin. Minä esimerkiksi olen aina ollut niitä ihmisiä, jotka jänistävät fyysisen suorituksen edessä. Mieleeni on painunut eräs kerta lapsuudestani, kun koetin harpata melko kapean puron yli. Puro oli ylitettävä, jotta pääsisin jatkamaan matkaa. Jo ennen harppausta kuitenkin arvelin, etten tule onnistumaan. Lopputulos oli, etten uskaltanut kunnolla edes yrittää, ja jatkoin matkaa toinen kenkä märkänä.
Kun elämä on tarpeeksi kolhinut, moni muuttuu epävarmaksi myös oman kelpaavuutensa ja arvonsa suhteen. Elämän varrella koetut pettymykset ja kivut saavat ihmisen käpertymään kuoreensa ja torjumaan Kaikkivaltiaan tarjoaman avun. Syy saattaa piillä katkeruudessa tai jopa pelossa: Mitä tapahtuu, jos uskallan paljastaa haavani? Pääsenkö turvalliseen syliin, vai saanko näpeilleni?
Ajattelen pientä lasta, joka pohtii epävarmana, riittääkö loikka ylittämään puron. Moni aikuinenkin päätyy vertauskuvallisesti rämpimään sääriä myöten kylmään veteen, kun luottamus loppuu kesken yrityksen. Tässä vertauksessa lasten suosima Rukous on silta -laulu saa kuitenkin varttuneemmankin ihmisen elämässä uusia merkityksiä. Olen ihmetyksekseni saanut lukuisia kertoja nähdä, miten pienin, hennoin rukous on kasvanut kantavaksi sillaksi elämän virtojen yli tavoilla, joita ei olisi voinut uskoa mahdolliseksi. Rukous on silta erityisesti silloin, kun kaikki muut sillat ja ilon kukkamaat ovat elämän varrella palaneet poroksi.
Varpu Miettunen-Hukari
