Kun runsaat kolme vuosikymmentä taaksepäin sattumusten summana ajauduin toimittajan ammattiin, en olisi voinut edes uneksia, kuinka mielenkiintoinen ja elämää rikastuttava matka tästä tulee. Puhki kulutettu lausahdus ”en päivääkään vaihtaisi pois” kuvaa hyvin työni tyytyväisyyttä. Jokunen aika kuulemani määritelmä, että vain korkeintaan parisenkymmentä prosenttia ihmisistä on siinä ammatissa, mitä todella haluaisi tehdä, sai minut pohtimaan omaa suhdettani työhön. Siinä hetkessä löysin ainakin itseni kuuluvaksi tuohon viidennekseen.
Pahoittelut, arvoisat lukijani, että eksyin aluksi otsikosta ohi avaamaan omia tuntojani. Niin mediasta vallankäyttäjänähän minun piti kirjoittaa. No, taisinpa tehdä sen kyllä ihan tahallani, sillä tämä toimittajan usein raaka, mutta mielenkiintoinen arki on ainakin minut johtanut sellaisiin työkuvioihin, että pakkohan on myöntää, että kyllä me median edustajat myös valtaa käytetään.
Paitsi, että toimittajan työ koostuu lukemattomista journalistisista valintatilanteista, jokainen otsikko, kuva tai kuvateksti sisältää tietyn painotuksen. Myös se, että tietyt asiat saavat mediassa toistuvasti vähän tilaa, on laajasti ajatellen vallankäyttöä. Taisi olla joku valtiomies, joka sanoi aikoinaan, että toimittajat ovat usein ”paljon päällä”. Lausahdus menee kyllä erinomaisen hyvin maaliin.
Totta tai tarua, mutta median väitetään ohjailevan milloin mitäkin julkisuuden valokeilaan noussutta asiaa. Korona-aikana ei ole voinut välttyä ajatukselta, miten hektinen, 24h/7 -uutisointi on vaikuttanut ihmisten käyttäytymiseen. Jatkuva numeerinen päivittäminen lähentelee jo monen mielestä koronaähkyä.
Poliitikot ja yleensä valtaapitävät syyttävät media jopa ajojahdista, jos niin sanotusti maa alkaa polttaa alla. Samat henkilöt kuitenkin tosiasiassa tarvitsevat mediaa ja viime kädessä heidän toimintansa nojaa pitkälti myönteisen julkikuvan varaan. Asia on myös päinvastoin eli media elää samoista henkilöistä.
En väitä, etteikö myös media alentuisi ylilyönteihin. Kukin voi silti miettiä, millainen maailma olisi, jos media ei vahtisi vaikkapa poliitikkojen toimintaa. Yhteiskunnat, joissa median riippumattomuutta on tietoisesti rajoitettu tai media jopa vaiennettu, eivät palvele ketään. Niitä esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Pihtiputaan mummokin osaisi kertoa, vaikka aamuneljältä herätettäisiin.
Hannu Salonpää
