Siellä niitä taas on tienlaidat keltaisena ja valkohöytyväisenä – voikukkia. Katse poimii ne myös omasta ja naapuruston nurmikoista ja kukkapenkkien lomasta. Katse myös nopeasti arvottaa, arvostelee ja tuomitsee tai antaa arvon ja ihailee.
Yhden silmissä näkyy viheliäisiä rikkaruohoja, toinen tunnistaa makoisan salaattiaineksen. Yhdelle keltainen nurmikolla kertoo pihan omistajan piittaamattomuudesta, toiselle rennosta elämänasenteesta tai mahdollisista ajan ja voimat vievistä murheista. Ainakin aasialasturistin mielen keltainen kukkameri hurmaa kauneudellaan eikä kauheudellaan.
Minulle voikukat ovat kouluvuoden viimeinen läksy. Ne opettavat armollisempaa katsetta. Sellaista, joka olisi hitaampi tekemään nopeita mustavalkoisia päätelmiä. Sellaista, joka näkisi arkisen ja tavallisen iloisen kirkkaankeltaisena, arvokkaana ja kauniina. Sellaista, joka tunnistaisi moneen kertaan tallatun ja nujerretun ja rikkaruohon leimalla leimatun ihmisen uskomattoman sitkeyden.
Kaipaan armollista katsetta. Haluaisin tulla nähdyksi ja hyväksytyksi tällaisena liian usein tummia tahroja jälkeeni jättävänä ja väsyneenä. Siksi käännän voikukan tavoin kasvoni aurinkoon kohdatakseni Hänet, joka sanoo: ”Sinä olet minun iloni, rakkaudessani teen sinut uudeksi, minä iloitsen ja riemuitsen sinusta.” (Sef. 3:17). Siinä lämmössä sydämeni ehkä oppii sanomaan ei ruma ja arvoton vaan kaunis ja riittävän hyvä.
Valkohöytyvät ovat minulle myös toivon symboli, ei toiveajattelun vaan todellisen toivon. Olemassaolollaan ne julistavat ”Saa olla toiveikas, saa luottaa!”. Saa unelmoida, saa uskoa, saa lähteä lentoon ja antaa tuulen kantaa. Toivo ei ole naiivia vaan elämän ehto ja uuden alku.
Puhallan valkohöytyvät lentoon ja rukoilen. Ota omaksesi tämä tavallinen elämäni. Kirjoita se kauniiksi. Anna sen olla iloksi ihmisille. Opeta katsomaan armollisesti ja sanomaan lempeästi: ”Riittävän hyvä.”
Marjo Tavast
