Erään helmikuisen torstaiaamun jälkeen ei yhdestä ja samasta pääuutisaiheesta ole ollut enää puutetta. Punaiset läikät itsenäisen Ukrainan kartan kolmella kantilla ovat kasvaneet, mutta myös osin jääneet paikoilleen. Kiitos hyökkäyksen hidastumisesta ja pysähtymisestä kuuluu ensisijaisesti maan kansalaisille sekä sen sotilaille. Kiitosta voi osoittaa myös läntisen mantereen demokraattisia arvoja puolustavien valtioiden sekä kansojen tuelle ja valtavalle pakolaisavulle.
Marraskuun 30. päivänä vuonna 1939 äijäni, siis äidinisäni, Santeri Ollikainen havahtui virkapaikallaan Sakkolan kunnankirjurin toimistossa pommikoneiden kaukaiseen ulinaan. Ulos astuessaan hän näki, kuinka Petäjärven rautatieasemaa pommitettiin. Yllätyshyökkäys ja sen jälkeiset välittömät evakuointikiireet siirsivät pitäjän siviiliväestöä nopeassa tahdissa kauas läntiseen Suomeen.
Santerin silmistä saati muistista tuo häikäilemätön yksittäinen teko ei hevin kaikonnut. Ajan kanssa hänkin pääsi rauhoittumaan ja hoitamaan silloisen Sakkolan kunnan virallista alasajoa Kylmäkoskelle. Vasta siellä hän kykeni pukemaan synkät tuntonsa sanoiksi paperille. Samoja tuntoja lienee syntynyt nyt Ukrainan suunnalla, 83 vuotta myöhemmin.
Omien vanhempieni kohtalon vuosi 1939 kytkeytyy myös Sakkolaan. Tuore aviopari oli saanut lunastettua oman maapalan Vuoksen varrelta, Töllikön suvannon rannalta. Uudisrakennus oli juuri valmistunut ja perheen esikoinenkin syntynyt kevään korvalla. Sodan varjo tuntui vielä kaukaiselta. Elämän vakiintumiseksi aiottu tulevaisuus katkesi evakkomatkaan ja lopulliseen siirtolaisen elämään muun perheen ja suvun osalta. Ja kuten Ukrainassakin, kaikki taistelukuntoiset ja -ikäiset miehet siirtyivät puolustusasemiin ikiaikaista vihollista vastaan.
Evakuoiduilla oli täysi tekeminen selviytyä sotatalvesta. Pitkää sinniä tarvittiin myös muualla Suomessa valtavan pakolaisjoukon sijoittumisessa ja sijoittamisessa eri puolille maata. Välirauha ja jatkosodan uudet asetelmat loivat uutta toiveikkuutta Karjalan asuinsijoille myöhemmin palaavien mieliin silloisen ”jäätyneen konfliktin” vuosiksi. Kunnes kesäkuun 1944 suurhyökkäys romutti Suomen itäisen maakunnan tulevaisuuden toistamiseen
Talvisodan sotastrategian kohtalonyhteys Ukrainan hyökkäykseen ilmenee siinä, että Stalin ja Neuvostoliitto oli arvioinut totaalisen väärin Suomen puolustuskyvyn ja -halun. Suomesta ei tullut sille oletetun nopeaa miehitysvoittoa, vaan epäonnistuneen talvihyökkäyksen varoittava esimerkki. Kahden sodan lopullinen päätös valtavine ihmisuhreineen muokkasi kuitenkin uudet valtakunnan rajat.
Suomi ei sinnikkyytensä ansiosta joutunut kokemaan esimerkiksi Baltian maiden viisi myöhempää vuosikymmentä kestänyttä sovjetisointia, vaikka uhka siihen leijui vahvana vuonna 1940. Vaihtoehdot olivat ruton ja koleran kaltaisia: miehitys tai uusi sota ainoan eurooppalaisen, mutta myös varsin kyseenalaisen sotamahdin kanssa.
Napoleon ja Hitler epäonnistuivat aikoinaan tsaarin Venäjän sekä Neuvostoliiton valtaamisessa. Uutta yrittäjää tai edes uhkaajaakaan ei ole enää ilmaantunut. Mutta aivan uusi ja ennenkokematon vihollinen nyky-Venäjällä kyllä on: Venäjän oma monopoliittinen ja epädemokraattinen johto. Sen vihollisen kanssa on siellä asuvien tultava toimeen seuraavat ajat.
