Joulumuisto

Hartaus joulupäivälle 25.12.2022
Joh. 1:1–14

Joulupäivän aamuna pilvet roikkuvat matalalla. Lumipurua leijaa taivaalla vailla selvää suuntaa. Olen saanut aattona lahjaksi potkukelkan ja viiletän kylätietä. Pieni pakkanen on kiillottanut rengasuriin kaistat, joilla tarmokkaasti lykin.

Varis raakkuu kuusen oksalla. Muuten on aivan hiljaista ja hämärää. Mielessäni läikähtelee eilisen tunnelmat.

Myöhään aattona päädyin olohuoneeseen uudessa yöpaidassani. Perhe hääri toisaalla ja olin hetken yksin. Konvehtipaperit kiilsivät, kun kuusen kynttilät valaisivat huonetta. Hyasintit kukkivat pöydällä ja takkatuli humisi pönttöuunissa. Hetki läpäisi kaikki aistini. Aavistin olevani edelleen keskellä juhlaa, vaikka kaikki tohina oli riisuttu pois. Joulun tuntu tuli lähelle.

Yksinäisyyteen ja yön hiljaisuuteen tuotiin myös Betlehemin paimenille vihje taivaasta. Vasten yön mustaa samettia enkelit julistivat vapahtajan syntymää. Siitä tiesivät maassa vasta muutamat, mutta taivaassa kaikki. Jeesus syntyi keskellemme – sana, josta kaikki oli saanut alkunsa. Jumalan pyhä suunnitelma kävi toteen ensimmäisenä jouluna ja ihmiskunnan historia otti pian uuden suunnan. Kaikki mitä minulla on, on osa tuota tarinaa. ”Sielusta sieluhun laulu soi…”

Käsi kävi karkkikulholla ja suuhuni pakeni jotain makeaa. Tulin tietoiseksi tapahtuneesta vasta, kun suussani maistui suklaa. Joulun tavat olivat jo lihasmuistissa. Nojatuolin kylkeen saapui kyhnytettäväksi koiramme Vekku, Suomen vanttera pystykorva. Hän ynisi ja röhisi onneaan, kun rapsutin kyljestä. Olimme hetken kaksin ja matkalla Betlehemiin kiittämään elämän lahjasta.

Naapurin Jussi tulee postilaatikolla vastaan. Hän näkee uuden sinisen potkukelkkani ja istuu kyytiin. Leikimme hetken salaa – jouluna kun ei saa käydä naapurissa kylää. En voi mitenkään arvata, mutta käsillä olevista hetkistä kiteytyy myöhemmin rakkain joulumuistoni.

Antti Kulmala
Kirjoittaja on tamperelainen diakoni, joka elää ruuhkavuosiaan, mutta kiirehtii hitaasti