Sieluni peili

Kun olin lapsi, minulle sanottiin, että silmät ovat sielun peili. Ymmärsin sen tarkoittavan, että silmistä kyllä näki, jos yritin turvautua muunneltuun totuuteen – sitäkin tapahtui silloin tällöin. Enää en voi kysyä tarkistaakseni, olinko ymmärtänyt sanonnan oikein. Myöhemmin olen oppinut, että toisten silmistä voi kyllä lukea yhtä ja toista heidän sisäisestä elämästään. Näyttää tosin kyllä myös olevan ihmisiä, jotka voivat puhua palturia silmän värähtämättä, ja toisten silmät viestivät epävarmuudesta, vaikka suu puhuisi tottakin.

Koiratkin tekevät johtopäätöksiä isäntänsä, ja emäntänsä, silmänliikkeistä ja saattavat katsoa heitä syvälle silmiin, voidakseen miellyttää heitä ja tullakseen siten hyväksytyiksi lauman jäseninä – ja makupalojen toivossa. Muistan joskus kuulleeni teoriasta, jonka mukaan ihminen ja koira olisivat muinoin löytäneet toisensa juuri silmiensä samankaltaisuuden ansiosta.

Kun on peiliin katsomisen aika, niin kuin aina välillä on, etsimme kuvaa itsestämme, emme toisista. Eikä se kuva ole aina kaunista katseltavaa. Ehkä sieluni etsiikin peilejä toisten silmistä. Millaisena se toivoo niistä itsensä näkyvän: hyväksyttynä, rakkaana, kauniina, rohkaistuneena ehkä jopa ihailtuna? Ja mitä se näkee? Usein jotakin aivan muuta, ehkä murhetta aiheuttavana, kyyneleitä kirvoittavana. Toisinaan ei näy yhtään mitään. Ne peilit saattavat olla säälimättömän realistisia mutta usein myös sameita, rikkinäisiä tai vääristäviä kuin huvipuistojen peilisaleissa. Ehkä silmät ovat ennemminkin sielun ikkunoita niin kuin Eino Leinon runossa, josta on sanat saatu lauluun Oi kiitos sa Luojani armollinen.

Me, jotka haluamme pitää Raamattua elämän ohjenuorana, löydämme siitä luotettavimman peilin. Siitä peilistä sieluni heijastuu vajavaisena, keskeneräisenä ja vääryyteen taipuvaisena. Raamatusta katsoo kaiken näkevä, vaativa, ankara ja tuomitsevakin silmä, jonka alla ei oikein voi muuta kuin etsiä sitä rakastavaa ja armollista katsetta, joka samasta kirjasta onneksi myös löytyy − tosin toistaiseksi vielä vain kuin kuvastimesta.

 

Pekka Mäenpää