Viime sunnuntaina vietettiin syksyn pääsiäistä. Et ehkä ollut kuullut tällaisesta puhuttavan – en minäkään. Tuntuu vähän erikoiselta: pääsiäinen keväällä on suuri ilon ja valon juhla. Syksy tuntuu usein pimeältä ja ikävältä. Syyspäivän tasauskin osui juuri samaan viikkoon, nyt yö on jo pidempi kuin päivä. Vaikka tämä syksy onkin ollut poikkeuksellisen lämmin, silti vääjäämättä luonto riisuuntuu ja värit vähenevät.
Sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus herätti ystävänsä Lasaruksen kuolleista, niin kuin hän itsekin pääsiäisenä voitti kuoleman. Tästä syystä puhutaan syksyn pääsiäisestä. Pääsiäinen on kristillisen kirkon perusta, sen sanoma kertoo kuoleman voittaneesta Jeesuksesta. Tähän pääsiäisen ydinsanomaan minutkin on lapsena kastettu. Siihen valoon, jonka Jeesus Kristus toi maailmaan. Se valo loistaa ja antaa voimaa syksyn pimeydessä. Sitä minä sillä Jeesuksella.
Meitä ihmisiä ei ole jätetty syksyn pimeyteen, sillä Jeesus on voittanut kuoleman vallan ja pimeyden. Toivo kantaa yli kuoleman rajan. Syksyn sade ja viima vaihtuvat lopulta kevään lämpöön. Siemen herää maasta, taimi kasvaa, puu nousee korkeuksiin. Taivaaseen, rauhaan, lepoon, iloon. Taivaan Isän huomassa voimme olla turvallisella mielellä. Sitä minä sillä Jeesuksella.
Maailma on täynnä tuhoa ja kuolemaa, luontokin kärsii meidän tähtemme. Itsekin itkemme kuolleita rakkaitamme. Myös Jeesus kohtasi monta itkevää, ja Lasaruksen haudalla hänkin itki. Meidän on vaikeaa luopua läheisistämme. Kristittyinä kivun ja kuoleman maailmassa uskomme kuitenkin, että Jeesus on kulkenut yli rajan ja elää ikuisesti. Tänäkin päivänä hän voi sytyttää valon surun keskelle. Sitä minä sillä Jeesuksella.
Tulkoon tie sinua vastaan. 1800-luvulla suuri nälänhätä aiheutti valtavasti siirtolaisuutta. Kaipauksen kyyneleet ja toivo jälleennäkemisestä ovat koskettaneet. ”Olkoon tuuli aina myötäinen, päivä poskillesi paistakoon, sade pelloillesi virratkoon. Ja kunnes kohdataan, elämäsi jääköön käsiin Jumalan.” (Virsi 979)
Päivi Salonen
