Astun ovesta sisälle ja jostakin kuuluu pärinä tai hihkuminen. Lattialla touhuaa pieni ihminen, jonka viereen heittäydyn. Kummipoika toivottaa minut hymyllä tervetulleeksi ja silitän pientä päätä. Pienen leikkijän ympärille on kerääntynyt aikuisia; äitiä, isää, mummoa, vaaria ja tätiä. Kaikilla silmissä se sama, rakkauden täyteinen, tuike ja huulilla, lämpimän onnellinen, hymy.
Serkkujen tullessa huoneeseen pieni ihminen lattialla toivottaa heidät tervetulleeksi vielä leveämmällä hymyllä ja saa serkkutytöt heti lattialle kanssaan. Me aikuiset seuraamme, joku ehkä pieni kyynelkin silmäkulmassa, kuinka lattialla puuhataan, touhutaan sekä hihitellään niille omille jutuille ja hassutuksille. Huomaan hymyileväni itsekseni, kun mietin lapsien ympärille kerääntyneitä läheisiä.
Niitä ihmisiä, jotka seuraavat sivusta lattialla ilosta hihkuvien kasvua, niitä jotka ovat lapsuuden suurissa hetkissä mukana: kun oppii kävelemään, ajamaan pyörällä ja sanomaan R-kirjaimen. Koulun alussa ja opettelemassa kertotaulua. Tukevat nuoruuden seikkailuja; valmistumisista kouluista, aikuiseksi kasvamista, kantamassa sohvaa ensimmäiseen omaan kotiin ja aina puhelimen päässä, oli sitten tarve pyytää apua vanhemmalta, mummolta, tädiltä tai enolta.
Tunnen lämmön valtaavan sydämen, kun ajattelen lasten ympärille kerääntyneen heidän omat ihmiset. Meidän kaikkien omat ihmiset. Siinä vaiheessa kun se sohva on kannettu ensimmäiseen omaan kotiin ja ovi sulkeutuu, tietää että ne omat ihmiset ovat ja tulevat olemaan. Äidille voi aikuisenakin soittaa ja kysyä, kuinka puuro keitetään, sisarusten ja heidän puolisoiden kanssa ollaan edelleen niissä tärkeissä elämän hetkissä mukana: lasten kummeina, kaasoina ja talojen rakentamisissa. Seikkaillaan ja touhutaan, ollaan ja riidellään sekä mikä tärkeintä, katsellaan kuinka ne pienet lattialla kasvavat ja ollaan heille aikuisina: vanhempina, isovanhempina täteinä, enoina ja kummeina.
Omien ihmisten kanssa ja elämän makuisissa seikkailuissa, siellä tuntuu että Taivas on keskellämme.
Hanna Koivisto-Pöntinen
