− Äiti, minä tykkään tuosta metsästä. Sinne voi mennä retkelle ja ottaa eväät mukaan, totesi päiväkoti-ikäinen lapseni katsoessaan metsää, jonka Lempäälä niin mielellään tuhoaisi.
Keskustelu niin sanotusta Puskiaisten oikaisusta eli laajojen metsäalueiden tuhoaminen uuden moottoritien vuoksi käy kunnassamme kiivaana aivan syystä. Yksi keskusteluista selvästi unohtuva näkökulma on se, että Lempäälän kaavoitussuunnitelmien mukaan Sipilän asuinalueen viereinen metsä kaadettaisiin käytännössä kokonaan uusien talojen tieltä, jos moottoritiehanke toteutuu.
Kunnanjohtaja Heidi Rämö vähättelee kuntalaisia ja etenkin Sipilän alueen asukkaita sanoessaan, että tuo tuhottava metsä on vain talousmetsää eikä sitä ole tarkoitettu virkistyskäyttöön. Jostakin syystä sinne on kuitenkin rakennettu laavuja ja nuotiopaikkoja ja Sipilän asuinalueen alkupäähän jopa parkkipaikka niille, jotka ovat menossa tuossa metsässä kulkevalle Birgitan polulle.
On helppoa sanoa, että Lempäälässä kyllä riittää metsiä. Tällä hetkellä Sipilän alueelta pääsee talon sijainnista riippuen noin 1−10 minuutissa metsään syömään vaikkapa iltapalan lasten kanssa − toki ehkä ennemmin kesäaikaan kuin näin loppusyksystä. Jos nuo metsät tuhotaan, saa tältä alueelta jatkossa lähteä autolla kohti metsää, jos aikoo piipahtaa siellä ihan vain nopeasti iltapala-aikaan.
Miksikö iltapala pitäisi syödä metsässä eikä ihan vain keittiön pöydän ääressä? Lapset tarvitsevat luonnossa oloa, jotta he oppivat arvostamaan luontoa. Metsä on myös loistava paikka rauhoittua kaiken tämän hektisyyden keskellä − lapsillekin. Iltapala metsässä on elämys, jonka lapsi muistaa vuosienkin päästä.
Tuntuu julmalta, että Lempäälä katselee metsiään ja tukee moottoritiehanketta rahan kiilto silmissä yrityksiä ajatellen. Kunta unohtaa aivan täysin tärkeimpänsä eli meidät kuntalaiset.
Monille meille sipiläläisille tuhoamisuhan alla oleva metsä on se paikka, jonne mennään silloin, kun suru tulee osaksi elämää, kun työ- ja perhe-elämän keskellä kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta, kun haluaa tarjota lapsilleen kiireettömän hetken lähimetsässä, kun haluaa tarjota lemmikilleen muutakin kuin asfalttia tassujen alle tai kun haluaa mennä ystävän kanssa mieltä rauhoittavalle lenkille.
Minulle tuo lähimetsä on kaikkea tuota, ja tuntuisi pahalta, jos jatkossa joutuisin kulkemaan tuolla alueella metsän sijaan toisten ihmisten pihoja katsellen asfaltti jalkojeni alla.
Eeva-Maija Sinkkonen
