Väestö vanhenee ja muistisairaudet lisääntyvät, samoin tieto niistä. Vertaiskokemuksiakin alkaa olla tiedon tukena, mutta useimmiten ne ovat puolison tai lapsen näkökulmasta. Kun lempääläinen Tiina Harvia päätti kirjoittaa isoisänsä tarinan kansiin, hän valitsi näkökulmaksi oman nuoruutensa. Sen, miten lapsi koki pappansa etenevän Alzheimerin taudin ja sen vaikutuksen lapsiperheen arkeen. Miltä tuntuu kun pappa pukee yllensä läjän lippalakkeja tai katoaa nallen käskemänä naapuriin kylään.
En käsittänyt, miksi aikuisilla oli niin pakottava tarve esitellä tietoaan papan muistiongelmista tälle itselleen. Kuka ihminen haluaa, että häntä muistutetaan hänen huonoista puolistaan?
Huoli isäänsä hoitavasta omasta äidistä oli niin suuri, että lapsi vähätteli omia ongelmiaan, ettei tuottaisi lisää harmia perheeseen. Toisaalta lapsen vilpitön tapa katsoa papan sairauden aiheuttamia toilauksia ovat myös lämmin kertomus rakkaudesta. Lapsi ottaa asiat sellaisenaan toisin kuin aikuiset. Pappa nyt vain käyttäytyy näin.
– Ensin ajattelin, että kirjoitan nuorten kirjan. Ehkä tämä kertomus kuitenkin on enemmän aikuisille, jotta se avaisi sitä, miten lapsi tai nuori kokee lähiomaisen sairauden. Toisaalta tämä on myös henkilökohtainen tarina rakkaasta papasta. Kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat todellisia, mutta joissakin kohdin olen vaihtanut vaikkapa paikan nimiä tai yhdistellyt eri tarinoita fiktiivisesti tarinallisuuden vuoksi. Minulle tämä on pappani tarina.
Päivähuoneessa arki kulki tuttua polkuaan. Keinutuolimummo ulisi, pulinamummot pulputtivat ja muut asukkaat istuivat hiljaisina. Pappa seisoskeli leikkihuoneensa ovella kädet portin päällä lepäillen ja tarkkaili tätä vanhainkodin verkkaista arkea tyytyväinen ilme iän rypistämillä kasvoillaan. Mietin, että pappa pieneni pikkuhiljaa.
Momentum Kirjat julkaisi kertomuksen pääsiäisen aikoihin. Se on Harvian esikoisteos. Lapsesta saakka pöytälaatikkoon ahkerasti kirjoittanut Harvia oli työstänyt saman käsikirjoituksen tapahtumarungon jo kertaalleen aiemmin. Lukioikäisenä tehdyt muistiinpanot osoittautuivat kultaakin arvokkaammiksi, sieltä löytyi myös kertojan ääni. Syksyllä 2022 kirjoittajakurssille mennessään hän valitsi tulevan kirjan aiheeksi pappansa muistisairauden etenemisen. Työnimeksi kirjalle hän valitsi Pappa ei muista. Se päätyi myös lopulliseen versioon.
– Keksin kirjan nimen toistamiseen, sillä löytämissäni muistiinpanoissa olin otsikoinut tarinan samalla tavalla noin 30 vuotta sitten, Harvia nauraa.
Kirjoittajakurssille mennessään Harvialla oli kaksi enemmän valmiiksi työstettyä ideaa. Vasta ovella kurssille mennessään hän valitsi kolmannen, tämän vanhan, pöytälaatikkoon lepäämään jääneen aiheen. Kun käsikirjoitus ja tekstejä alkoi valmistua, hän luetutti ne myös veljellään ja vanhemmillaan. Toisella kirjoituskurssilla käsikirjoitus muovautui jo varsin valmiiksi tekstiksi, jota hän alkoi tarjota kustantajille.
– Sain kieltävien vastausten mukana hyvää palautetta. Näkökulmaa pidettiin niin erilaisena, ettei tiedetty, toimiiko se kaupallisesti. Kun sitten sain kustannussopimuksen Momentumin kanssa, sovimme, että otan itse osan riskistä.
Työskentely kustannustoimittajan kanssa oli antoisaa, Harvia kertoo. Lopulta kustannustoimitusvaiheessa tekstiin tuli vain pieniä muutoksia, rakenne säilyi ennallaan.
– Kustannustoimittaja osasi tiivistää tekstiä, poimia pois asioita, joita olin jo toisaalla sanonut.
Yritin hivuttautua kauemmaksi ja puhua papalle kevään ylioppilaskirjoituksista ja suunnitelmistani opiskella diplomi-insinööriksi. Kaikesta sellaisesta, mistä hän käsittäisi olevansa minun isovanhempi. Mutta pappa eli jossain reilun parikymppisen maailmassaan, oli kenties juuri palannut sodasta, nautti rauhasta ja tulevan vaimonsa seurasta.
Kustannussopimuksen saaminen oli konkreettinen rajapyykki sille, että omasta kirjasta tulisi vihdoin totta. Ensimmäinen kansiehdotus oli kouriin- ja sydämeen tuntuva merkki haaveen konkretisoitumisesta. Oma juttunsa oli, kun kirja sai ISBN-tunnuksen.
– Insinööri minussa läikähti tunnuksesta. Numerosarja oli täsmällisesti juuri se minun kirjani.
Lopulta suurimman tunteen kirjaprojektissa herätti teoksen löytyminen nettikaupasta.
– Selasin Prisman verkkokauppaa ja siellä se oli. Kananmunien ja hammastahnan rinnalla oli pappani tarina. Tuosta vain kenen tahansa valittavana.
Kirjasta otettiin 400 kappaleen painos. Palautetta vielä ei ole paljon ehtinyt tulla, mutta prosessi oli kokonaisuudessaan antoisa ja rohkaiseva.
– On minulla jo seuraava kirja-aihe työstettävänä, mutta ei siitä sen enempää, Harvia nauraa keskeltä parivuoteen täydeltä levitettyjä dokumentteja.
Insinöörin tarkkuudella hän on kerännyt valtavan määrän tausta-aineistoa tulevaan kirjoitustyöhönsä. Ongelma ei suinkaan ole materiaalin puute, vaan miten tiivistää laaja kokonaisuus ja löytää punainen lanka. Pappansa tarinaan hän on tyytyväinen.
Pappa katseli minua hiljaisena. Hän ei ollut kuukausiin puhunut mitään, nyt hän ei sanonut edes joo-o, kuten hän yleensä sanoi. Mutta papan jalat myötäilivät vaivattomasti keinun liikettä ja olemuksesta aisti, että pappa huomasi keinun naksumisen. En ollut varma, osasiko pappa yhä puhua, mutta olin varma, että pappa osaisi korjata keinun naksunnan, jos hänellä olisi työkalut.
Tiina Harvia: Pappa ei muista. 176 sivua, nidottu, pehmeäkantinen.
Kustantaja: Momentum Kirjat.
Kursivoidut tekstit otteita kirjasta.
