Satumaahan. Lämpimään. Turvaan. Kauas. Lapsuuteen. Tavarataivaaseen. Kotiin. Pois.
Pakko tunnustaa, että haaveilen, suunnittelen ja matkustan mielelläni – valoon, vihreään, meren tuoksuun. Tutkin vaihtoehtoja ja unelmoin. Ennen kuin on kotiin paluun aika, salaa jo kaipaan tuttuun maisemaan. Vaikka vielä olemme matkalla, mieleni täyttyy jo tulevista suunnitelmista.
Ikävä on tyhjä tila, ja kaipaus etsii kaiken aikaa kohdetta, jolla se voisi täyttyä.
Toisella kädellä hamstraan lisää tavaraa ja toisella konmaritan kaappeja tyhjemmiksi. Toisena päivänä täytän kalenteria konserteilla, luennoilla ja ties millä esityksillä ja toisena karsin menoja voidakseni hidastaa rytmiä. Toisinaan haikailen parempia ja syvempiä ihmissuhteita ja joskus taas harkitsen vetäytymistä yksinäisyyteen retriittiin.
Jos alan uskoa ikävän tulevan täytetyksi ulkoisten asioiden kautta, jos yritän sammuttaa kaipuun turruttamalla sen loputtomilla elämyksillä, tavarapaljoudella tai tolkuttomalla työnteolla, enkö muka enää ikävöi? Jos kuvittelen tyhjiön täyttyvän rahaa hankkimalla, kumppania vaihtamalla tai mitaleita pokkaamalla, huomaan tavoitteen saavutettuani olleeni väärässä ja päätyneeni pelkkiin korvikkeisiin.
Tai jos lakkaankin kaipaamasta, olen suostunut tyytymään tyhjyyteen. Sieluni puutuu, lakkaan lumoutumasta ja käperryn itseeni.
Kaipaus voi yllättää, kun kaikki tuntuisi lähestyvän täydellistä, kun kohtaan epäitsekästä hyvyyttä, kun aamusumuun heräävän maiseman kauneutta ei saa edes sanotuksi, kun musiikki resonoi koko kehon ja sielun syvyyksiä myöten – ikävä voi iskeä juuri silloin, kun sydän tulvii onnesta ja kiitollisuudesta.
Kaipaus on ohut paikka, kohta, jossa maa ja taivas hipaisevat toisiaan: hetki, jossa näen kaiken olevaisen jumalallisuuden kuultavan arkisen todellisuuden läpi.
Kaipausta ei kannata juosta karkuun, sillä kaipaus on kutsu. Jos uskaltaa hiljentyä, jos uskaltaa katsoa itseään silmiin, jos ikäväänsä pysähtyy kuuntelemaan, se voi kaiken kiireen ja onnen, kaiken kunnian ja vaurauden tavoittelun keskellä puhutella.
Ikävä on lahja, sisäinen tietoisuus siitä, että kaipaus voi täyttyä.
Sieluni ikävöi sittenkin lähelle. Kosketukseen. Syliin. Saman pöydän ääreen. Jumalan yhteyteen. Sillä Hän ei ole kaukana.
Heini Mäenpää
