Vanhuus – kielletty tavoitteemme

” Kuljemme ilman unelmia vanhuudesta, kuitenkin vanhuutta kohti kulkemista ei kukaan voi estää. Jokainen eletty päivämme pudottaa kappaleen nuoruutta jälkeemme eikä uusi päivä anna tilalle mennyttä päivää.

Kappale kappaleelta, päivä päivältä, vuosi vuodelta olemme kulkeva vanhuuttamme kohti: elämämme päätepiste silmiemme edessä. Nuoruutemme voiman tunnossa katsomme muiden vanhuutta kaukaisena vieraana asiana eikä huoli paina sydäntämme tähän päivään vaeltaneiden vanhusten puolesta. Oma vanhuutemme on kaukana, liian kaukana nähdäksemme sitä”.

Näin kirjoitti ystäväni, Ehtookodon johtaja Annikki Soini 1980-luvulla tämän lehden palstalla. Olimme molemmat silloin heitä, joilla oli voimaa käyttövoimanaan.

Noita sanoja lukiessani mietin tätä aikaa, joka polkee alleen ne arvot, joiden kautta vielä pari vuosikymmentä sitten vanhusasioita kohdattiin. Rakennettiin hyvää, turvallista, vanhuksista huolehtivaa yhteiskuntaa. Rakennettiin samalla itselle hyvää tulevaisuutta, ei vain tilastoja varten vaan myös ihmisten arki nähden ja sitä kuunnellen.

Saatiin hyvä tulos, joka nyt on murennettu kuin tuhka tuuleen.

Mikä nyt odottaa uusien lakien kautta muokkautuvaa yhteiskuntaa ja sen vanhuutta? Rakennamme valtion ja kuntien elinvoimaa. Huolehdimme kaavoituksen tehokkuudesta, yritysmaailman toimivuudesta, liikenteen sujumisesta. Entä pohtiminen: mitä on ihmisten hyvinvointi? Onko se vain tehokkuuden lisäämistä? Onko se silmien sulkemista heikompiemme tarpeiden kohdalla?

Mietittävää on siinä: millaiseen vanhuuden kehään itse kukin aikanaan joutuu. Selviänkö arvokkaasti eläen vielä heikkoudessanikin. ”Vanhuudesta ei kukaan unelmoi, vanhuus on täynnä nuoruudelle vieraita asioita eikä miehuudessa elävän ihmisen järki löydä vanhuudesta unelmien kohdetta”. Siitä huolimatta ja sen tähden korviamme pitää lämmittää, jotta ymmärrämme tarpeen: Lämpöä, läheisyyttä, tukea ja turvallisuuta.

Maikki Hämäläinen-Ylikahri
sosiaalineuvos, kunnanvaltuutettu (kesk.)