Kolumni on hyvä aloittaa itseään viisaampien lausahduksilla. Silloin teksti on heti vankalla pohjalla. ”Kun hallintokoneisto paisuu, se muodostaa yhteiskuntaluokan. Se ei enää palvele kansaa eikä siihen pyrikään. Virkakoneisto elää omaa elämäänsä ja kansan on palveltava sitä.” Tämä Erno Paasilinnan ajatelma on nyt hyvin ajankohtainen. Tällaisen paisuneen hallinnon malliesimerkki on Pirha. Nappiin ajatelma osuu myös Lempäälän kunnan kohdalla, jossa vielä viime vuonna hallintoa paisutettiin, vaikka talouden vaikeudet olivat jo tiedossa.
Molemmissa esimerkeissä on kyse huonosta johtamisesta, ja kumpikin on huolestuttava, koska kyse on yhteisten verorahojen tuhlauksesta. Kun hyvinvointialueiden käsittämättömän suuret alijäämät ovat paljastuneet, mediassakin on viimein alettu kyseenalaistaa raskasta hallintoa ja johdon ylisuuria palkkioita. Tavallinen kansa on niitä ihmetellyt koko ajan.
Suomessa julkinen sektori on kasvanut muutenkin liian suureksi. Otetaanpa vertailukohdaksi Sveitsi. Suomessa on 5,6 miljoonaa asukasta ja julkinen sektori työllistää noin 622 000 henkilöä. Sveitsissä asukkaita on suunnilleen 8,9 miljoonaa, ja he tulevat toimeen puolta pienemmällä julkisen sektorin väellä. Ei ihme, että meitä verotetaan paljon sveitsiläisiä raskaammin. Ja lisää rasitusta on tulossa: veronkorotuksia väläytellään, ja hyvinvointialueetkin haluaisivat verotusoikeuden.
Osa suomalaisista kärvistelee raskaan verotaakan alla ja osa on muuten huolissaan toimeentulostaan, kun tukiin on tulossa muutoksia. Jotkut lamaantuvat sohvannurkkaan, mutta osa hakee apua ulkopuolisista ohjeista, joita totta totisesti riittää.
Sosiaalisen median lisäksi elämänohjeita julkaistaan myös kirjoina. Tällaisena aikana niille on kysyntää, ja uusia teoksia ilmestyy kiihtyvällä tahdilla. On muodostunut ihan oma kirjatyyppi: self help -kirjat. Joku saattaa niistä saada apua omaan tilanteeseensa, mutta julkaisujen määrässä on myös rahastuksen makua. Raikas poikkeus näissä kirjoissa on tanskalaisen psykologian professorin Svend Brinkmannin kirja Pysy lujana: Elämä ilman self-helpiä. Kirjoittaja kehottaa lukemaan mieluummin romaaneja kuin elämäntaito-oppaita ja lopettamaan kaikenlaisen itsensä tarkkailun.
Nykyihminen tosiaan tarkkailee itseään monin tavoin. On myös erilaisia apuvälineitä, joilla mittaamme itseämme kaiken aikaa. Älylaitteet ovat korvanneet oman ajattelun. Esimerkiksi tavallinen kuntoilija luottaa enemmän laitteen antamaan raporttiin kuin omiin tuntemuksiinsa.
Lopuksi koulujen kännykkäkeskusteluun. Toisin kuin Ruotsissa ja monissa muissa maissa Suomessa asiasta on tehty ongelma, koska ei haluta loukata kenenkään oikeuksia. Onko tosiaan perusoikeus saada käyttää kännykkäänsä oppitunnilla? Entä jos joku haluaa viihdyttää itseään tunnilla vaikka pelaamalla korttia tai tuomalla luokkaan lemmikkieläimensä?
Piikki
Kirjoittaja tarkkailee itsensä sijaan ympäristöä
