Aito rakkaus ei odota vastapalvelusta. Se on ansaitsematonta rakkautta eli armoa. Jumala rakastaa ehdoitta ihmistä, kaikesta huolimatta tai juuri siksi. Lähimpänä armoa eli ansaitsematonta rakkautta osakseni on mielestäni äidinrakkaus lapseen. Se on ehdotonta. Äiti rakastaa odottamatta vastarakkautta, vastapalvelua ja ilman mitään ehtoja. Rakkaus syntyy jo ennen, kun edes on nähnyt lasta ja jatkuu ikuisesti. Toki äitinä on ihana saada kokea lapsen rakkaus, mutta se ei ole äidinrakkauden edellytys. Toivon, että jokainen meistä saisi elämässään kokea tämän ehdottoman, aidon rakkauden. Sen ei soisi ikinä loppuvan. Vielä saan nauttia tästä rakkaudesta, en tiedä, miltä tuntuu, kun äiti siirtyy pois tästä maailman ajasta. Oiva Paloheimon runossa sanotaan: ”Tänne hänet, äidin armaan, kaksin käsin painan näin, silloin hänet pitää varmaan aina saatan lähelläin. Tuuli hiekan hajottaa, sydän äidin pitää saa.”
Ehdotonta, ilman odotuksia tulisi olla rakkaus kaikkiin lähimmäisiin. Lähimmäisiä ovat omien rakkaiden perheenjäsenten, sukulaisten, ystävien ja tuttavien lisäksi kaikki ihmiset. Läheisiä, tuttuja ihmisiä on luonnollista rakastaa. Lähimmäisen rakkauden tulisi ulottua myös muihin kuin tuttuihin, ystävällisiin, mukaviin ihmisiin. Siinä alkaakin jo tulla haastetta. Muistan erään evakkona tänne tulleen naapurini sanat: ”kenenköhän äidin lapsi tuokin on”, kun näimme torilla kaupungissa päihtyneen, niukasti pukeutuneen naisen, jonka lähestyminen tuntui herättävän monessa vetäytymistä ja jopa suoraan sanoen vastenmielisyyttä. Tuo näkökulma avaa aivan uuden tavan katsoa ihmisiä eri elämäntilanteissa.
Jumalan rakkaus ja armo tarkoittaa sitä, mikä laulussa Raamatun sanoin sanotaan: ”Sillä armosta me olemme pelastetut, emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi. Se on Jumalan suuri lahja.” Siis ansaitsematon rakkaus osakseni, ilman mitään ihmeellisiä tekoja, onnistumisia tai saavutuksia. Päinvastoin vaikka olen syntinen, epäonnistun ja en itsekään aina jaksaisi kovin
rakastaa itseäni, silti olen saanut näin ihmeellisen lahjan kasteessa. Armon ihmettä ylistetään skotlantilaisessa hengellisessä laulussa: ”Oi armon ihme, tällaisen sait kiinni eksyneen! Aukaisit silmät sokean, nyt katson Jeesukseen.” Armon ansiosta on mahdollisuus tulevaisuudessa nähdä rakkaat taivaankodissa, sillä laulun lopussa todetaan: ”vaan armo kulkee suojana ja kerran kotiin vie.” Luterilaisuuden ydin on tässä, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Jälleen palaan siihen, mistä nämä ajatukset lähtivät eli rippikoulun opetuksiin.
Tanja Hällstén-Huuki
