Pari tuokiokuvaa lempääläisen urheiluelämän arjesta. Pelataan Kisa vastaan Joensuun Jokipojat Mestis-ottelua. Lippuluukulla on neljä pohjoiskarjalalaisten kaulahuiveihin sonnustautunutta nuorehkoa miestä. Yksikään ei ole valmis maksamaan ”huimaa” kymmenen euron sisäänpääsymaksua, vaan kertoo, kuinka lipunmyynnissä pitäisi olla senjasen-nimellä varustettuna ilmaislippuja.
Sama laji ja sama lippuluukku. Tunnettu tamperelainen ex-liigapelaaja, nyttemmin yhteiskunnan varsin vihreällä oksalla istuva henkilö, tinkaa puolisolleen isoon ääneen ilmaista sisäänpääsyä.
Mennään lentopalloon. Alkamassa on hyvätasoinen miesten 2-sarjapeli, jonne yleisöllä on vapaa pääsy, mutta ”possuun” saa ropsauttaa lantin. Lajin seniori-ikäinen aktiiviharrastaja julistaa isoon ääneen, että ”lentispeliin minä en maksa lanttiakaan”.
Edetään kesälaji jalkapalloon. Loiske kokosi aika säännöllisesti yli sadan hengen katsomoita, kun se pelasi nelosdivaria ilman pääsymaksua kotiareenallaan kesällä 2012. Kun joukkue nousi kolmoseen ja laittoi vitosen sisäänpääsyn, väheni sakki kesään 2013 noin puolella.
Mistä kumpuaa moinen ajattelu? Lätkäpeliin sisäänpääsy maksaa kympistä alaspäin, futikseen siis vitosen, lentikseen pääsymaksu on vapaaehtoinen. Kuluja Mestis-pelistä on satoja euroja ja jalkapallo- ja lentispelitkin kustantavattuomari-ja salimaksuineen noin puolisentoistasataa euroa.
Se, että jatkossa(kin) Lempäälässä on laadukasta sporttitarjontaa, tarvitaan suuren yleisön tukea. Pikkuseteli tai lantti ei ketään vararikkoon vie, mutta niissä on siemen, jotta seurat kykenevät pakollisista maksuvelvoitteistaan selviytymään.
