Kun olin pieni, vanhat ihmiset puhuivat ”vaivaistaloon joutumisesta”. Ovatko asiat muuttuneet siitä? Jouduin reilun vuoden seuraamaan pitkäaikaissairaan vanhuksen hoitotyötä, kun äitini kunto sairaskohtauksen jälkeen huononi niin paljon, ettei hän enää pärjännyt yksin.
Äitini sairasti dermatomyosiitti-nimistä lihassairautta. Toimelantalossa asuessaan hän oli huomannut, että säännöllinen kuntosalilla käynti piti hänet jokseenkin omatoimisena. Häntä harmitti, kun loma-aikoina ei päässyt kuntosalille ja tauon aikana kerkisi mennä huonompaan kuntoon.
Tammikuussa 2014 äiti sai infarktin ja kunto romahti. Rajalla käytiin, mutta jatkoaika saatiin. Mutta omatoimisuus jäi sille reissulle ja pitkäaikaissairaanhoidon paikan odottaminen alkoi terkkarilla.
Lempäälän terkkari on mainostanut, kuinka heillä kuntoutetaan potilaita. Siitä kuntoutuksesta minä olen kyllä äitini kohdalla eri mieltä. Taikka meillä on lääkärin kanssa eri käsitykset kuntoutuksesta. Äitini oman sitkeyden ansiosta hän itse kuntoutti itsensä kohtalaiseen kuntoon, mutta omatoimiseksi asti ei enää päästy. Sen käsityksen sai, että kun on kyseessä vanha ihminen, luullaan, että kaikilla heillä alkaa päässä vipata. Äidilläni kyllä pysyi lamppu kirkkaana loppuun asti. Muisti pelasi paremmin kuin meillä monella nuoremmalla.
Alkuvaikeuksien jälkeen alkoi paremmin sujua paikan odottelu Himmiin. Äidillä oli sänky pääoven yläpuolella ikkunan vieressä. Siitä näki ulos kun ihmisiä tuli ja meni, myös tielle näki, kun ihmisiä ja autoja liikkui. Aika alkoi kulua paremmin, kun näki ja kuuli ”elämää”. Kuuma kesäkin oli vanhalle ihmisille siedettävä, kun uudistetussa terkkarissa toimi ilmastointi. Useasti oli lippu puolitangossa, ja äiti mietti, kukahan taas on lähtenyt.
Loppukesästä tuli lähtö Himmiin niin nopeasti, että me omaiset emme pysyneet perässä. Sinne äiti kärrättiin tyhjään huoneeseen, missä ei ollut muuta kuin sänky. Kalsea kaikuva huone. Tutuista turvallisista rutiineista ja hoitajista heitettiin yht’äkkiä uuteen kalseaan paikkaan ja uusiin outoihin hoitajiin. Se oli äidille shokki. Seuraavana päivänä vietiin joitakin tuttuja huonekaluja, verhoja, tauluja, tv ja muita tavaroita äidin huoneeseen, että saimme sen vähän viihtyisämmäksi. Äidin kuvitelmat Himminkodista murskaantuivat totaalisesti. Meillä oli kova työ saada äiti rauhoiteltua ja vakuuteltua, että kyllä se täällä alkaa sujua.
Asia, mikä ei alkuunkaan ollut luomaan turvallisuuden tunnetta, oli hoitajan kutsujärjestelmä. Äiti kun ei päässyt liikkumaan vessaan, niin hän tarvitsi alusastiaa vähän väliä kun tuli hätä. Kutsua kun painoi, saattoi mennä tunti, puolitoista ennen kuin joku tuli paikalle. Se on pitkä aika odotella pissahädässä. On tosi kova paikka vanhemmalle ihmiselle laskea pissat housuunsa, kun ei enää pysty pidättelemään. Kun asiasta keskusteltiin, meille sanottiin hälytysjärjestelmän olevan niin vanha, ettei se aina toimi. Epäilyjä herätti se, että aina kun omaiset sitä kokeilivat, silloin se toimi. Tuntui vain olevan henkilöitä, joiden aikana se ei toiminut. Se kun on tänä päivänä niin, että tietotekniikka ja sosiaalinen media, joidenka pitäisi olla apuvälineitä, varastavat työntekijöiden työajasta melkoisen siivun.
Hoitohenkilöissä oli tosi paljon eroja. Äiti piti sellaisista henkilöistä, jotka pitivät työstään ja olivat ikään kuin kutsumusammatissa, vaikka se on raskasta. Mutta oli valitettavasti myös sellaisia henkilöitä, joiden asenne oli ”mää en tiedä mitään, mää oon täällä vaan töissä”. Jos tunnet piston sydämessä luettuasi tämän, ehkä se olet sitten sinä.
Hälytyslaitteiden toimimattomuuden saimme sitten kokea joulun alla, kun eräänä iltana äiti soitti minulle hädissään, että hengitystä ahdistaa, on kauhean paha olo ja rinnasta puristaa. Hän oli soittanut kelloa jo monta kertaa ja yrittänyt huutaakin apua, mutta kukaan ei ollut tullut auttamaan. Kun minulla ei ollut sillä hetkellä Himmin hoitajille puhelinnumeroa, en keksinyt muuta kuin soittaa hätäkeskukseen. Sieltä luvattiin lähettää sairasauto. No myöhemmin siitäkin tuli moitteita Himmistä. Taas käytiin mutka Valssissa ja päädyttiin terkkarille. Äiti kävi taas rajalla, mutta sai vielä toisen jatkoajan.
Meni joulu ja tuli tammikuu. Kun kävimme äitiä katsomassa, hänen mielialansa tuppasi olemaan kuin kuolemaa odotellessa. Kun hänen kanssaan jutteli, mieli taas onneksi muuttui, ja elämä palasi. Olin siitä iloinen, että äidillä oli aika paljon ystäviä, jotka kävivät katsomassa.
Ymmärrän nyt kun ajattelen itseni hänen paikalleen, sänkyyn, josta ei pääse mihinkään. Ikkunasta näkee vain viereisen talon katon, puiden latvoja ja taivaan harmaita pilviä, jos joku muistaa avata säleverhot. Tv:n, josta tulee tosi vähän niin vanhoille katsottavia ohjelmia, ja ne katsottavatkin moneen kertaan uusintoina. Muutamaan kertaan päivässä hoitajat käyvät kiireesti tuomassa ruokaa, jota eivät edes itse söisi, sekä muutaman kipollisen erilaisia pillereitä. Niistä äiti oli tarkkana, koska muisti pelasi. Hän ei suostunut syömään tabletteja, joita ei tunnistanut. Sääli niitä, jotka eivät eivät tiedä, mitä heille edes syötetään, koska virheitäkin näytti valitettavasti sattuvan.
Siitä että äiti jaksoi näinkin pitkään, kuuluu myös kiitos vaimolleni, joka jaksoi käydä monta kertaa viikossa katsomassa häntä. Ne hoitajat, hoitotyöstä vastaavat tai ne jotka. Kuvitelkaapa itsenne potilaan paikalle. Haluaisitteko te samanlaisen hoidon, palvelun ja olosuhteet omalle kohdallenne? Miltä tuntuisi, jos olisitte itse samassa asemassa ja voidaanko kaikki selittää sillä, että ei ole rahaa. Se tuntuu olevan yleispätevä selitys kaikkeen, että ei ole rahaa ja että on kiire. Kiirekin tuntuu vähenevän, jos on rahaa.
Jari Fredriksson
