Kun kriisi toisensa jälkeen kauhistuttaa maailmaa, Vladimir Putinin nimi pysyy ihmisten huulilla. Onko hän kylmä neuvostohenkinen tyranni vai lämmin slaavilaisten kansojen johtaja, ennalta-arvaamaton alistaja vai johdonmukainen ekspansionisti? Oli miten oli, kyseessä on vaaleilla valittu Venäjän federaation presidentti – aikamme mielenkiintoisin johtaja.
Putin on sotilas- ja tiedustelutaustainen strategikko. Hänen luotsaamanaan Venäjä on ottanut takaisin suurvalta-asemansa maailmanpolitiikassa ja haastanut Yhdysvaltojen 2000-luvun hegemonian. Nousujohteisen kiidon kliimaksiksi on muodostunut Ukrainan konflikti. Sen taustat ovat kauempana historiassa.
Kun tarkastellaan itänaapurimme uudelleensyntymää, ei ole vaikea osoittaa, kuinka huonossa jamassa se oli vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua; teollisuus oli epätehokasta, hallinto kehittymätöntä ja hyvinvointi vieras käsite. Lähtötaso oli kehitysmaan luokkaa, aivan kuten Suomessakin sotien jälkeen.
On syytä tarkastella, mitä Putinin kaudet ovat saaneet aikaan. Venäjän BTK on ollut valtaisassa kasvussa energiaviennin ja suurten sisämarkkinoiden vuoksi. Vuonna 2000 venäläisistä noin 10% pääsi internetiin – nyt luku on jo vajaat 90%. Lisäksi Venäjä on siirtynyt askel kerrallaan kohti länsimaisia arvoja, vaikka se katsookin oikeudekseen käyttää voimapolitiikkaa neuvotteluvalttinaan. Yleisesti ottaen kunnia ja kansakunnan ylpeys on palautettu, eikä todellakaan vain sattumalta.
Ottaessaan osaa politiikkaan ja talouteen suurilla näyttämöillä Putin on harrastanut myös isolaatiopolitiikkaa. Tämä on historiallisesta näkökulmasta luontevaa: Venäjä on niin sanottua ”laaksokansaa”. Laaksokansat ovat usein geopoliittisesti merkittävällä alueella ja käyttäytyvät ulkopolitiikassa vahvasti, jopa agressiivisesti. Vastakohta tälle on vuoristokansa, joka on turvassa ”vuorillaan” ja voi siten itse määrittää, mihin sotaan osallistuu.
Venäjä on valtava, joten sillä on myös paljon rajaa. Esimerkiksi Suomen ja Pohjois-Korean välissä on vain yksi valtio, Venäjä. Sotilaallisesta perspektiivistä paljon rajaa tarkoittaa kuitenkin taktista uhkaa lähes joka ilmansuunnasta. Pohjoisessa on Arktinen alue, idässä Aasia ja Alaska, etelässä Lähi-itä ja lännessä Itä-Eurooppa. Ja Itä-Euroopassahan se Ukrainakin sijaitsee.
Ukraina ja Krim ovat Vladimir Putinin taktinen taidonnäyte. Kun entinen Neuvostoliiton satelliittivaltio tavoitteli länttä, Venäjä astui Putinin teräksisellä saapikkaalla päälle. Krim itsessään on ollut kiistakapulana pitkään erityisesti Sevastopolin tukikohdan vuoksi. Krimissä kyse oli kuitenkin valtion kunniasta (ns. prestige) ja strategisesta arvosta kuin luonnonvaroista, joita Krimillä on vain vähän. Valtaus oli siis tarkkaan laskettu siirto, eivätkä länsimaat antaneet sormen heristystä mittavampia sanktioita. Tilanne olisi ollut toinen, jos alueella olisi merkittäviä resursseja.
Ukrainan ja Krimin pinnan alla on piillossa vieläkin tärkeämpiä syitä, miksi Putinin kannatti ottaa jäätyneen konfliktin tai suoranaisen piilosodan riski. Ne olivat Ukrainan kansannousu, uusien joukkojen kokeilu ja suurvalta-aseman vakiinnuttaminen.
Venäjän sisäpolitiikka ei varsinkaan viimeisimpien vaalien jälkeen ole ollut Putinille suotuisa. Huhut vilpillisistä vaaleista ja korruptiosta sekä alati kasvava oppositio ovat horjuuttaneet hänen puolueensa (Itsenäinen Venäjä) ehdotonta valtaa. Venäjän suhteellisen uusi demokraattinen järjestelmä on altis kansannousuille, aivan kuten Ukrainassakin. Putin pelkäsi kapinahengen leviävän Venäjälle, mikä voisi olla kohtalokasta. Brezhnevin oppia mukaillen: ”Kerran Venäjän käskyläinen, aina Venäjän käskyläinen”.
Maailman vanhin taikatemppu on ollut huonon sisäpoliittisen tilanteen takia viedä huomio ulkopolitiikkaan. Kun Clintonin aikana Yhdysvalloissa paljastui Lewinsky-skandaali, USA aloitti pommitukset Georgian sodassa. Kun Kekkosella oli tukala tilanne Suomen sisäpolitiikassa, Neuvostoliitolta tupsahti nootti postiluukusta. Kun Putinia opponoidaan Venäjällä, Krimille ilmestyy vihreitä miehiä.
Toinen syy Putinin taktikointiin on se, että Venäjän mittava sotilasreformi on jo pitkällä, mutta joukkojen toimintakyky oli epäselvä – vaan ei ole enää. Ukraina tarjosi erinomaisen tilaisuuden testata armeijan toimintaa vieraalla maaperällä. Kaikki saatu tieto on Venäjälle kehittymisen vuoksi kallisarvoista.
Kolmas, ja mahdollisesti tärkein, seikka on Venäjän suurvaltastatuksesta muistuttaminen. Venäjä kokee, että sitä ei ole otettu vakavasti maailmalla. Se katsoo, että suurvaltana sille kuuluu luonnostaan tiettyjä erikoisoikeuksia pienempiin valtioihin nähden. Putin on entisenä KGB:n agenttina nähnyt Neuvostoliiton ylä- ja alamäet ja siten myös haikailee vahvasta Venäjästä, jota ei voi ohittaa merkittäviä kansainvälisiä poliittisia päätöksiä tehtäessä.
Nyt koko maailma seuraa jännittyneenä Venäjän toimia. Media käyttää sanoja Venäjä ja Putin täysinä synonyymeinä ja Forbeskin listaa Putinin taas maailman vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi. Turuilla ja toreilla mummot ja mammat päivittelevät Putinin hulluutta. Miehen nimi on kaikkien huulilla.
Putinia voidaan sanoa nerokkaaksi laskelmoijaksi. Sisäpoliittinen kannatus on huimissa lukemissa, ulkopoliittista voimavaraa on laajemmin. Venäjä on kasvattanut rajojaan, venäläiset ovat saaneet ylpeytensä takaisin ja sotilasmahti on osoitettu maailmalle.
Oli Putin sitten hullu tai ei, hän on Venäjän näkökulmasta kansallissankari. Kukaan ei taida kyseenalaistaa Venäjän asemaa kansainvälisillä pelikentillä. Onko tämä sinusta puhdasta sattumaa vai loistavaa taktiikkaa?
Teksti: Totti Erik Tapani Hämäläinen