Kauniin kesän keskellä minua surettaa ystävieni elämässä olevat suuret ja osin salatutkin murheet. Aurinkoinen ilma ja somessa nähty aurinkoinen hymy kätkevät sisälleen suurta taakkaa, jonka laskeminen tai avoimesti myöntäminen tuntuu miltei mahdottomalta. Puolison vaiettu päihdeongelma, jota hän ei myönnä itselleen, on läheisilleen liiankin totta. Rahavaikeudet. (Mielen)terveyshaasteet. Puolison menettäminen. Työyhteisön vaikeudet. Jatkuva epävarmuus. Avioero. Työuupumus. Jatkuva riitely. Syöpä.
Kun näitä elämän varjopuolia tulee tietooni, tekee mieleni huutaa, ei oo totta! Ei sullekin! Ei nyt! Eikä! Mieleni huutaa, vaikka samalla tiedän, että kun toinen saa taakkansa sanoitettua ääneen, se on totta. Muuttuu sanoina käsiteltävän kokoiseksi. Toisen taakkaa en voi ottaa kantaakseni. Haluan silti olla rinnalla kulkemassa. Avuksi missä voin. Rukoilla. Auttaa konkreettisissa asioissa. Hyväksyä toinen silloinkin, kun hän on heikoimmillaan.
Rippikoulussa olen joskus sanonut, ettei aikuisten elämä ole helppoa. Ei aikuisenakaan osaa hyvin ja helposti ratkaista elämänsä ongelmia. Aikuisetkin ovat hukassa itsensä, totuuden ja toivonnäköalan puutteensa kanssa. Eivät ymmärrä valintojensa merkitystä. Eivät näe nenäänsä pidemmälle. Joskus valitaan hetken mielihyvä työläämmän pitkän tähtäimen voiton sijaan. Mummukaverini joskus sanoi minulle, että ei se tapojansa paranna, joka ei mieltänsä pahoita.
Jumala tahtoo totuutta salatuimpaan saakka. Haluaa, että näemme tilanteemme sellaisena kuin se on. Minkä valo paljastaa, sen Jeesuksen veri puhdistaa. Siitä lähtee toivo. Siitä nousee armahdus, anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen. Siitä alkavat korjausliikkeet. Jumala ei hylkää särkynyttä. Aikuisten oikeesti.
Merja Viljanen
Lue lisää Hiljaisia hetkiä -kirjoituksia:
