Sääksjärven liikenneympyrän kumipalmut herättivät ristiriitaisia tunteita heti ilmestyttyään. Hirveää, rumaa, lapset pelästyvät ja jäävät auton alle. Ja toisaalta: virkistävää ja erilaista.
Nyt ankarin kiihtymys on kai jo laantunut, mutta itse en ole palmuihin tottunut. Joka kerta, kun lähestyn Sääksin keskustaa, sydämeni pampahtaa ilosta. Siellä ne kurkottelevat mustina ja muhkuraisina, erkanevat arjesta ja ympäristöstä. Ne lietsovat minut ajattelemaan autokorjaamoitten takapihoja, lakritsia, Kekkosta ja kookosjuomaa, eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivasta. Ne tuntuvat samalta kuin, jos Matti Rönkä yhtäkkiä keskeyttäisi uutisten lukemisen ja kertoisi sadun.
Tuttu milleniaali puolestaan pitää Sääksin palmuja naurettavina, koska ne eivät hänen mielestään liity sijaintipaikkaansa mitenkään.
– Pitäisikö siellä sitten olla koivuja? kysyn.
– Pitäisi. Tai jotakin muuta, mikä jotenkin kytkeytyisi Sääksjärveen.
– Miksi pitäisi olla sellaisia juttuja, joita Sääksillä on jo valmiiksi? Eikö sääksjärveläinen muka tunnista palmuja ja käsitä, että ne kasvavat samalla pallolla kuin koivutkin?
Ja niin edelleen. Näin kinastelu makuasioista verhotaan periaatteelliseksi keskusteluksi.
Minä toki olen harjaantunut kulttuuritäti, kuten em. milleniaali on usein todennut. Sellainen, joka mielellään ramppaa näyttelyissä katsomassa piimäpurkeista tehtyjä tilataideteoksia ja muuta sellaista. Silti olen kohdannut paljonkin nykytaidetta, joka on herättänyt minussa pelkkää hämmennystä. Onko se sitten huonoa taidetta? Pitäisikö sellaisen tekeminen ja tukeminen kieltää? Tuntuisi jokseenkin itsekeskeiseltä ja silmälappupäiseltä ajatella näin. Minä en voi määrätä, enemmistö ei voi määrätä, edes mikään virallinen taho ei voi määrätä, millaista nykytaiteen ja taiteen ylipäätään pitäisi olla. Muutenhan se ei enää olisi taidetta, sitä villiä ja vapaata, mitä ihmislaji on synnyttänyt aikojen alusta saakka.
Taiteen merkitystä ja arvoa, varsinkin kansantaloudellista, on vaikea mitata. Emme voi muuttaa numeroiksi sitä, mitä ihmisen päässä tapahtuu, kun hän valmistaa taideteoksen tai ottaa sen aisteillaan vastaan. Vatsa siinä ei täyty, mutta ehkä jokin toinen perimmäinen tarve tyydyttyy. Jos ei muu, niin ärtymisen tarve.
Sari Peltoniemi
Kommentointi on suljettu.