Kiinan Wuhanista alkunsa saanut koronavirus on lyhyessä ajassa levinnyt maailmanlaajuiseksi pandemiaksi, jonka lopullisia vaikutuksia kukaan ei uskalla edes arvailla. Varmaa vain on, että virus merkkaa paitsi monet talouden indikaattorit aivan uusiin asentoihin, se tuo poikkeuksellisen paljon inhimillistä hätää ja murhetta. Jo nyt voidaan perustellusti ennakoida, että käsillä on yksi maailman historian laaja-alaisimpia kriisejä.
Kuulun itse taudin riskiryhmiin. Aion noudattaa kaikkia viranomaisten antamia ohjeita ja rajoituksia. Tällä tietoa edessä on siis viikkojen, jopa kuukausien kotikaranteeni. Uutisten päivittäminen ja yhä hektisemmäksi käyvä tietotulva toki hirvittää. Tunnen silti turvallisuutta ja kiitollisuutta, että uhkakuvien keskellä olen Suomessa ja suomalainen. Meillä on hyvä ja toimiva terveydenhuoltojärjestelmä, joka pyrkii kaikissa tilanteissa avun maksimointiin. Viime viikot ovat myös osoittaneet, miten päättäjät ja koko yhteiskuntajärjestelmämme pystyy tarvittaessa nopeasti ja vastuullisesti reagoimaan kansalaistensa tarpeisiin. Maan hallitus ansaitsee tunnustuksen, että se otti käyttöön sinänsä poikkeukselliset ja varsin kovat keinot suojellakseen meitä, joihin uhka eniten kohdistuu. Poikkeusolot tuntuvat jokaisen kansalaisen arjessa. Viimeistään nyt on aika ryhtyä sietämään epämukavuutta. Yhteinen päämäärä, uhan minimointi on meidän kaikkien vastuulla.
Historia opettaa, että valtavista kriiseistä versoo yleensä myös jotain hyvää. Jo nyt yhteinen uhka on yhdistänyt kansalaisia vastuulliseen toimintaan ja kantamaan huolta lähimmäisistään. Monet asiat viestivät, että ihmissuhteet ja yhteisöllisyys saavat kriisiaikana uuden ja niille kuuluvan oikean sisällön. Onko niin, että taloudellinen kilpajuoksu, loputon kiire ja elämän herkeämätön ohjelmointi tarvitsee yhteisiä pysähdyksiä, joita kukaan ei voi paeta ja joista jokainen kantaa veronsa.
Viime päivät ovat tuoneet mieleeni erään vuosien takaisen haastateltavani ajatuksen, kun hän puhui toistamiseen, miten ihmisen pitäisi suostua elämän arvaamattomuuteen. Silloin juttukeikalla tuo ajatus kuulosti lähinnä retoriselta sanahelinältä ja taisinpa pistää lausahduksen hyvän puhujan piikkiin, mutta näinä aikoina tuo viisaus on todella alkanut elämään. Niinpä niin – eikö kriisien kohtaamisessa pidä juurikin suostua elämän arvaamattomuuteen?
Hannu Salonpää
