Hiihto- ja talvilomien aikaan koululaiset ja perhekunnatkin reissaavat yhä useammin maamme lukuisiin laskettelu- ja hiihtokeskuksiin.
Monen monta kuunkiertoa sitten ei moisia vielä liiemmälti ollut ainakaan täällä Pohjolan perukoilla. Silti kotomaamme talviurheilijat pärjäsivät mainiosti maailman lumilla melkeinpä lajissa kuin lajissa.
Oli jännittävää kuunnella Tiilikais-Pekan selostuksia kotona radiosta ja varsinkin töllöttää kisoja naapurin ja kylän ainoasta televisiosta.
Sykähdyttäviä olivat ne voittoista hetket, kun Mäntyrannan Eero sujutteli laduilla ja Kankkosen Viki huikean ilmalennon jälkeen teki tyylipuhtaan alastulon mäkimonttuun. Mustikkasopalla, ruisleivällä ja sisulla mentiin silloin. Tänään popsitaan sitten ihan jotain muuta, mutta menestystä ei tule sittenkään.
Kotikylässäni Vanattarassa meillä kakaroillakin oli ihan oma ”stadikka”: ”Sorkku”. ”Se kuului Kekin maalaistalon maihin ja sijaitsi lähellä junaradan ylikäytävää. Soramonttu ei ollut koolla pilattu: parikymmentä metriä kanttiinsa ja korkeuseroa päätä huimaavat kymmenisen metriä.
Sorkun äkkijyrkät rinteet olivat täynnä sikin sokin tampattuja latu-uria. meillä oli alituinen kilpailu siitä, kuka lasettelee montun kupeissa mitä kummallisemmassa asennossa. Kevään korvalla kuoppa oli jo niin peiliksi hinkkaantunut, että se muistutti nykyajan lumilautaränniä. Silloin ei hikilaudoilla ollut sinne mitään asiaa, mutta pahvinpala tai Aamulehti peffan alla antoi ikimuistettavat kyydit. Ihme kyllä, kukaan ei koskaan telonut itseään pahemmin mustelmia ja pikku nirhaumia lukuun ottamatta.
Ja kun ”laskettelu” ei enää kiinnostanut, siirryttiin rantapenkereen toiselle puolelle Koirasen mäelle. Sinne olimmekin jo hyvissä ajoin ensi lumilla värkänneet piskuisen hyppyrintösän kuusenhavuista.
Sen ajan tervetulleilla puu- ja sälesuksilla ylämäen vauhti ei ollut hääppöinen, mutta kun voiteli vähän kynttilännysällä, niin nopeutta sai sen verran hyppyrinnokalle, että lensi väkisinkin sen muutaman metrin ja pysyi vielä jotenkin pystyssäkin. Täydellä voimalla ei tavallisilla kapuloilla uskaltanut ponnsitaa, sillä siinä hajosivat joko halvat siteet tai huonot monorisat ennen pitkää. Jos kuitenkin hullutteli ja riskeerasi, kävi yleensä kuin ”jänöjussin mäenlaskussa”. Vaikka taisi meistä kölveistä joku rohkein joskus tehdä uhallakin sen nappihypyn mäkiennätyksineen.
Eikä tämänkään lajin parista tarvinnut ketään kiikuttaa pitäjän kunnanlääkärille paikkailtavaksi. Ja kun ilmalentoihin kyllästyttiin, sivakoitiin porukalla muutamat kilometrit Siisvuorelle. Siellä olikin sitten vasta mäet poikineen. Kaikista ei uskaltanut laskea, eivätkä useimmat muutkaan. Kunkku oli se, joka viiletti korkeimman ja pisimmän reitin kolmiomittaustornin juurelta alas Vähäjärven jäälle kaatumatta. Moni sitä yritti vuosien mittaan ja vain muutama harva huimapää siinä onnistui.
Hienoa elämistä ja olemista.
Unto Nieminen
Nummela
