Lempäälän Nuorisoseuran uusin näytelmä Yksi lensi yli käenpesän perustuu Ken Keseyn (1935-2001) samannimiseen romaaniin, jossa kuvataan mielisairaalan käytäntöjä jäykkine sääntöineen ja asenteineen. Kesey vuodatti tekstiin paljon myös itseään kapinallisen Randall Patrick McMurhpyn hahmossa, joka saavuttuaan psykiatriselle osastolle alkaa saman tien kyseenalaistaa laitoksen käytäntöjä ja tapoja.
McMurphya Nuorisoseuran näytelmässä esittää Jari Lehto ja sinnikkäästi hän ravistelee potilaita muistamaan, että se todellinen elämä on tuolla sairaalan seinien ulkopuolella. Hoitaja Ratched (Elisa Toivola, Sirpa Kauppila, Arja Liikanen) ei katsele McMurhpyn eloisaa olemusta hyvällä ja tekee selväksi, että hän on se, joka lopulta päättää potilaiden kohtalosta. Katajainen oksa muuten siloitellussa potilaskimpussa saa Ratchedin todellisen sadistisen luonteen esiin.
Yksi lensi yli käenpesän on kirjoitettu 1960-luvun alussa, mutta se on säilyttänyt ajankohtaisuutensa ja tuoreutensa näihin päiviin saakka. Näytelmä heijastaa ennen kaikkea ihmisen raadollista perusluonnetta, pyrkimystä hallitsemaan ja asettumaan toisten yläpuolelle. Kun ulkoa päin tiedetään paremmin, mitä ihminen tarvitsee, eivät heikommat jaksa pistää vastaan, vaan murentuvat, särkyvät sisäisesti.
Kysymykset, joita näytelmä esittää, ovat yhtä valideja edelleen yhteiskuntaa koskevissa keskusteluissa. Sairaalan sisällä elävä raadollinen valtataistelu ja potilaiden vaihteleva tapa suhtautua auktoriteetteihin paljastaa lopulta jotakin olennaista myös koko yhteiskunnasta. Kuka lopulta päättää ja tietää, mikä on meille hyväksi? Milloin on noustava barrikadeille ja taisteltava oikeuksiensa puolesta? Kuka tuo niiden äänen kuuluviin, jotka eivät itse siihen pysty?
Nuorisoseura on nähnyt näytelmän eteen kovasti vaivaa ja jo sen vuoksi oli ilahduttavaa nähdä näytelmän vetäneen salin täydeltä yleisöä. McMurhpyn ja päällikkö Bromdenin (Eero Väätäinen) kohtalot koskettivat ja katsojat elivät niissä vahvasti mukana.
Näytelmän alku käynnistyi hivenen kohlosti, mutta toisaalta tarkoituksena onkin alussa kuvata sairaalapotilaiden elämän pysähtyneisyyttä. Potilaat antavat mukisematta muiden tehdä itseään koskevat päätökset. Lehdon paikalle saapuminen toi näyttämölle valon, joka yhdessä Väätäisen muhevan eleettömän näyttelijätyön kanssa kannatteli esitystä alusta loppuun saakka.
Lopun musiikillinen numero tuntui ehkä hivenen päälle liimatulta, ehkä paremmin olisi toiminut hiljainen musiikki mahtipontisen päätöksen sijaan. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita ja tällä tavoin ainakin näytelmän uho ja hyvän voitto pahasta tulivat kaikille selväksi.
Kaiken kaikkiaan näytelmä oli ehdottomasti parasta, mitä olen Nuorisoseuran toimesta viimeisen seitsemän vuoden aikana Lempäälässä nähnyt. Roolivalinnat ovat osuneet aivan nappiin (esimerkiksi Paul Brown myötätuntoisena Dale Hardingina) ja ohjaaja Pia Koponen on tehnyt hienoa työtä. Näytelmä herättää ajatusvyöryn ja hyvin monenlaisia tunteita, joita on matusteltava vielä pitkään teatteriesityksen jälkeenkin.
