Treenit etenee ja päivä pitenee. Siinäkös into sitten kasvaa. Suomi näyttää taas aurinkoista hymyään, ja liikkuminen tuntuu paremmalta kuin koskaan. Hyvä!
Yksin uurastaessa jatkuva hikoilurääkki kävisi varmasti ajan myötä psyyken päälle. Onneksi olen saanut treenikaverin. Vieressä läähättävä itsensä kiusaaja antaa lisää voimia. Kun meillä on sama tavoite, kaikki tuntuu helpommalta.
Eräs ystäväni on siis lupautunut osallistumaan kanssani puolimaratonille.
Juoksukaveri on hyvä kiriapu. Toisen kanssa huhkiessa saa kaavittua sisältään tahdonvoiman, joka yksin juostessa tahtoo kääntää kylkeään, jos sitä liikaa yrittää häiritä. Vaikkei kaverin kanssa juoksentelu mitään kilpailua ole, sitä tuppaa sanomaan mukavuusalueelle morjesta paljon helpommin.
Sosiaalinen tilanne, yhteinen päämäärä ja hyvän ystävän läsnäolo kytkee päälle positiivisuusfiltterin. Näin lenkkeilyyn liittyy myönteistä meininkiä ja mielihyvää. Ja volá, lenkkeily itsessään alkaa tuntua mahtavalta. Siihen jää koukkuun. Ei huono riippuvuus.
Viime päivinä lönkyttelykertoja on tullut taas muutama lisää. Tällä hetkellä pisin lenkki on 11 kilometrin mittainen. Eikä tuntunut edes pahalta.
Tietty puolimaraton on noin puolet pidempi. Vielä on monta kertaa sidottava lenkkarinnauhat, ennen kuin alkaa olla valmista.
