Ihminen on aina parhaassa iässään: nuorempana on ulkonäköä ja viisaus vasta kasvamassa, ja vanhana ulkonäkö loittonee kauneusihanteista, mutta elämänkokemusta ja viisautta on vaikka muille jakaa. Ja eikös se ole niin, että muut ympärillä vanhenevat, ja itse sen kuin nuortuu.
Aiemmin en ole kummoisia vanhenemisen merkkejä ulkonäössäni huomannut – mitä nyt painoa on välillä tullut lisää. Mutta nyt, kun neljänkympin rajapyykki häämöttää jo lähitulevaisuudessa, ei peiliin uskalla enää kovin tarkkaan tihrustaa, sillä harmaat hiukset ovat alkaneet valloittaa ruskeiden hiusten elintilaa, ja napakka kasvojen iho on alkanut löystyä ja muodostaa ryppyjä.
Onneksi Luoja on luonut ihmisille ikänäön, joka auttaa säilyttämään illuusiota omasta nuoruudesta vielä hetken. Peilissä ihon muuttumista heiveröisemmäksi ei niin helposti huomaa, kun pitää ottaa lisää etäisyyttä nähdäkseen tarkasti. Itsepetoksessa auttaa myös muutos kauppojen ikärajoissa, jossa henkilöllisyys täytyy todistaa tiettyjä tuotteita ostaessa. Ennen piti muikistaa suuta näyttääkseen alle 23-vuotiaalta, mutta nyt voi antaa vatsankin pömpöttää, ja silti voi saada kuulla tuon alle 30-vuotiaan näköisille osoitetun kysymyksen. Ainakin joskus.
Mutta miksi se nuoruuden havittelu on niin tärkeä asia? Eikö eletty elämä saisi näkyä kasvoissa ja vartaloissa? Mielestäni kyllä, mutta jostain syystä muutosten hyväksyminen itsessä on paljon vaikeampaa kuin muissa.
Kirjoittaja on viestintäalan yrittäjä, joka on kartuttanut ammattitaitoaan myös Lempäälän-Vesilahden Sanomissa.
