Kiristys, valvonta, pakko

Kun kootaan yhteen joukko osaavia, fiksuja ihmisiä, voisi olettaa, että lopputuloksena syntyy fiksuja päätöksiä.

Istuva Suomen hallitus on hyvä esimerkki siitä, että politiikassa oikein valitut pelaajat ja kokoonpano ovat yhtä tärkeitä kuin menestyvässä jääkiekkojoukkueessa. Pelkkä osaaminen ei riitä.

Nykyinen hallitus ei vaikuta voittavalta joukkueelta katsoi sitä mistä vinkkelistä hyvänsä. Pelikirja on ollut sekaisin pitkin matkaa, eikä kohennusta ole tullut edes miehistön vaihdoksin. Kreikka-vakuudet, takaisin vedetty ajokorttiuudistus, Talvivaara, Himas-raportti, Hautalan muistikatko, Ollilan satelliittibisnes, sote-sekoilu ja niin edelleen. Paljon yleviä puheita, vähän tekoja.

Pelin takkuamisen tuomaa ahdistusta kuvastavat sanat – kiristys, valvonta ja pakko – joita hallitus käyttää nyt tämän tästä.

Kun peli ei ole kulkenut, on hädässä lähdetty kirjoittamaan uudelleen sääntökirjaa. Nyt perustuslakia yritetään venyttää ja tulkita niin, että se mahdollistaisi kuntien pakkoliitokset.

Ehkä noloin veto – kuin kiekko omaan maaliin – on kuntaliitosäänestys, missä isompi päättää pienemmän puolesta. Se on suomalaisen demokratian historiallinen mahalasku, josta tehdään vielä monta väitöskirjaa.

Väistämättä tulee mieleen, onko hallitus käyttänyt taktiikkataulua piirtäessään samaa bisneskonsulttia kuin Areva, jonka viisivuotiseksi kaavailtu ydinvoimalan rakennushanke kestää vähintään 13 vuotta ja on jo nyt tuottanut rakentajalle miljarditappiot.