Parkkipaikat! Keskustan autioituminen! Uimahalli! Päivähoitopaikat! Kiinnostaako?
LÄHIDEMOKRATIA. Aaaaarrrrrgghhh, huutaa kiakkoviaras, perheenäiti tyytyy tuhahtamaan. Taas uusi sana, jolla ei ole mitään todellista merkitystä. Koputtakaa ovelle, kun on oikeasti jotain sanottavaa, tai kun olette valmiita reagoimaan siihen, mitä minä haluan.
Politiikassa puhutaan kieltä, jota keskivertokansalainen ei ymmärrä. Valtakunnalliset äänestystulokset kertovat, että iso osa kansasta on pudonnut kärryiltä jo ajat sitten ja luovuttanut äänestämisen niille, jotka ymmärtävät numeroiden (erityisesti desimaalien) päälle ja jaksavat tulkita poliitikkojen puheita. Kunnallisvaaleissa Lempäälän ja Vesilahden äänestäjät ovat olleet edelleen koko maan tilastoon nähden mallikelpoisen virkeitä, mutta miten käy, jos tai kun kuntien pakkoliitokset toteutuvat. (Tilastokeskus: äänestysprosentti 2012 61,2% Llä; 63,3% Vesilahti/ 2008 64,5 Llä; 69,6 Vesilahti. Vertaa koko maa 2012 58,3%.)
Väistämättä ensin nousee epäluulo. Mitä ne nyt tällä kertaa haluaa, eihän ole edes vaalit tulossa? Onhan kuntalaisella ollut mahdollisuus vaikuttaa asioihinsa ennenkin? Kysyin asiaa Lempäälään vastaperustetun lähidemokratiatoimikunnan puheenjohtajalta Tuula Linnusmäeltä. Vallitseva asenne-ilmasto on kyllä tiedostettu myös päätöksentekijöiden taholla: ” Tehtävämme on haasteellinen. Jotta hieno käsite ja hyvät pyrkimykset eivät jää sanahelinäksi, pitää kuntalaisten kuuntelemisella olla myös vaikutusta päätöksentekoon.”
No nyt ollaan ongelman ytimessä. ”Osallistumisen tavat ovat muuttuneet”, huomauttaa Linnusmäki. Totta, puolue-erojen kaventuminen ja etujärjestöjen paikallisen toiminnan kuihtuminen on hämmentänyt monia, eikä enää ole selvää mitä kautta voi saada äänensä kuuluviin. Kuten uudenvuoden mielenosoitus konkreettisesti osoitti, keskuudessamme elää turhautuneisuuden paine, joka purkautuu hallitsemattomasti. Onhan siis jo aikakin päättäjien etsiä uusi yhteys matti meikäläiseen. Politiikasta pitää voida ja saada puhua, vaikka ei olisi sitä varten kouluja käynytkään.
Ajoitus on siis pahasti myöhässä, ja meneillään oleva muutostilanne ei ainakaan helpota epäluuloisen oloa. Kyllähän se tiedetään, että ilman osallistumista ei ole yhteisöä. Tähän asti suuntaus on ollut kunnasta pois. Luovuus ja ideointi on yhä enemmän ohjautunut harrastuksiin ja muihin yhteisöihin: porukoihin, joissa tulee kuunnelluksi ja oma mielipide muodostuu, koska sitä kysytään ja siitä ollaan kiinnostuneita. Lempäälästä on perinteisesti löytynyt talkoohenkeä ja kekseliäisyyttä. Ikävä kyllä lisääntyvä byrokratia ja lakiviidakko köyhdyttävät tehokkaasti viitseliäisyyden ja yhteisöllisyyden ydintä, täälläkin.
Voimme olla samaa mieltä Linnusmäen kanssa siitä, että parhaimmillaan kuntalaiset ja muut alueen toimijat kehittävät aluetta itse haluamaansa suuntaan. Itse tekemällä saa omannäköistään jälkeä. Juuri tätä on lähidemokratia. Tarkoitus on avata kiinnostuneille mahdollisuuksia ja tehostaa yhteistyötä vaikutushaluisten kesken. Ajatuksen toteutuminen on kunnalle konkreettisesti tärkeää. Epäonnistumisessa piilee riski siitä, että kunta loittonee ja erkanee yhteisöistä (ja yksilöistä) edelleen. Se tarkoittaisi sitä, että päätökset syntyvät Helsingissä tai bittiavaruudessa. Jos yhteyttä ei löydy, voidaan kohta kysyä, mihin kuntaa sinänsä tarvitaan ollenkaan. Voidaanko kaikki palvelut ulkoistaa?
Toimintasuunnitelmia yhteyden löytymiseksi tehdään kunnassa vuodeksi 2014. Mitä kaikkea 12 kuukauden aikana voidaan saada aikaan, jää nähtäväksi. ”Aloitetaan työ, ja katsotaan mihin tie vie.” toteaa Linnusmäki. Hän ei tiedä suuntaa, mutta tähän ei siis jäädä, johonkin ollaan menossa. Koska olemme kaikki asiantuntijoita, niin eiköhän näytetä päättäjille vähän paikkoja!
