Kirjoittaja Raimo Sirén on Lempäälässä asuva kunnallisneuvous.
Vuonna 1865 helmikuussa, siis lähes 150 vuotta sitten, annetulla kunnallisasetuksella erotettiin kuntien hallinto seurakuntien hallinnosta, perustettiin maalaiskunnat, säädettiin niiden tehtävät ja toimivalta sekä järjestettiin niiden hallinto ja taloudenhoito verotusoikeudella. Perustettavat maalaiskunnat käsittivät saman alueen kuin seurakunnat, joihin ne syntyivät. Kunnallishallinto oli asetuksen mukaan toimeenpantava kolmen vuoden kuluessa.
Lempäälässä toimittiin varsin ripeästi ja kunnallishallinnon perustava kokous pidettiin Lempäälän kirkossa 3.6.1866. Lempäälän kunnan rajat olivat silloin hyvin samankaltaiset kuin nykyisinkin. Itse asiassa Lempäälän rajat ovat olleet pääpiirteissään sellaiset jo siitä lähtien, kun Lempäälän seurakunta on eronnut Vesilahdesta. Suurimmat muutokset kunnallishallinnon perustamisen jälkeen ovat olleet Alkkulan, Taipaleen ja Tolvilan kylien luovuttaminen vuonna 1932 perustettuun Viialan kuntaan sekä vuonna 1964 Säijän alueen saaminen Vesilahdelta.
Tampereen kaupunkiseudun voimakas kehittyminen on keskeinen tekijä Lempäälän kehittymiselle ja Lempäälän historiallinen merkitys koko nykyisen Tampereen kaupunkiseudun syntymiseen jo lähes sata vuotta ennen kunnallishallinnon alkua oli hyvin suuri. Lempäälän kirkkoherra Erik Edner oli yksi kuudesta pappissäädyn edustajasta, jotka edustivat Suomea vuosina 1771 – 1772 Tukholman valtiopäivillä.
Ednerin toiminta valtiopäivillä ei ollut vain edustustehtävän nimellistä hoitamista, vaan hän todella osoitti pystyvyytensä maan asioiden hoidossa. Monien aikanaan merkittävien asioiden joukosta nousee esiin aloitteen tekeminen kauppalan perustamiseksi Tammerkoskelle.
Hän siis on Tampereen syntysanojen lausuja. Esityksensä Edner perusteli varsin laajasti ja esimerkiksi Tammerkosken partaalle perustettavia teollisuuslaitoksia ja alueen kehittymistä hän kuvasi suorastaan kaunopuheisen loistavasti. Kuningas Kustaa kolmas pitikin aloitetta niin hyvänä, että allekirjoitti vuonna 1779 Tampereen perustamiskirjan suoraan kaupungiksi.
Suomen kuntarakenteen muutos on kokonaisuudessaan ollut varsin vähäinen ja hidas. Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 Suomessa oli 532 kuntaa, sen jälkeen kuntien määrä kasvoi ja vuonna 1937 niitä oli yli 600. Sotien jälkeen kuntia oli noin 550 ja siitä määrä lähti laskuun ja on 320 tätä kirjoitettaessa. Vuosien 1946 – 2012 aikana toteutui kaikkiaan 164 kuntaliitosta, joka on keskimäärin 2,4 kuntaliitosta vuotta kohden. Tässä jaksossa erottuu kaksi selvää kuntaliitosaaltoa: suuren kuntauudistuksenaika vuosina 1964 – 1982 (69 liitosta) ja Paras-uudistuksen aika vuosina 2007 – 2012 (59 liitosta).
Yhteinen piirre uudistuksissa on ollut, että alun perin asetettuja tavoitteita ei ole saavutettu ja uudistukset ovat joko hiipuneet tai jääneet keskeneräiseksi. Uudistuksissa on syntynyt myös epätarkoituksenmukaisia ja ei-toiminnallisia rakenneratkaisuja. Kuntien yhteistoimintaa on edistetty, mutta samalla yhteistyöjärjestelyjen kirjo on kasvanut ja monimutkaistanut johtamista. Vaikka kaupunkiseutujen yhteistyössä on edetty, niin keskeiset ongelmat ovat edelleen ratkaisematta.
Muiden Pohjoismaiden kuntauudistuksissa on edetty suoraviivaisemmin. Ruotsi toteutti 1950- ja 1960-luvuilla kaksi kuntareformia joiden jälkeen lähes kaksi kertaa Suomea suuremman Ruotsin kuntamäärä laski alle kolmensadan. Viime vuosinaRuotsissa on selvitetty laajasti siirtymistä maakuntahallinnosta aluekuntiin (regionkommun) alueiden määrää samalla vähentäen.
Tanskassa suoritettiin 1960-luvulla kuntauudistus, jonka tuloksena kuntien määrä laski 275:een. Tanska on ollut 2000-luvulla kuntareformien edelläkävijä. Siellä valmisteltiin ja toteutettiin vuosina 2003 – 2007 nykyaikaan istuva kuntauudistus.
Tanskassakin lähdettiin siitä, että kunnat toteuttavat uudistuksen, mutta valtio piti itsellään vahvan toimivallan pakottamiseen, jos tulosta ei syntyisi. Tämä ”perälauta” näytti toimivan ennakoivasti, sillä Tanskan valtion ei tarvinnut käyttää toimivaltaansa. Suomen uudistuksista poiketen Tanskan uudistus toteutui suunnitelmien mukaan eikä keskeytynyt. Tanskankin kunnilla oli yhteistyövaihtoehto, mutta se ei ollut niin houkutteleva kuin Suomessa ja vain kaksi kuntaa 271:stä valitsi sen.
Tanskan kuntamäärä väheni 271:stä 98:aan ja kuntien asukasluvun mediaaniksi tuli noin 43 000 (Suomessa noin 6000). Tanskassa alle 5000 asukkaan kuntien osuus kaikista kunnista on 3 prosenttia, kun se Suomessa on 44 prosenttia. Tanskassa uudistuksen keskeisenä vauhdittajana toimi tehtävien siirto aluetasolta uusille vahvoille kunnille, jolloin kuntien itsehallinnollinen asema merkittävästi vahvistui. Tanskalaiset ovat yleisesti olleet tyytyväisiä kuntauudistukseensa.
Tampereen kaupunkiseudun voimakas kehittyminen on keskeinen tekijä Lempäälän kehittymiselle.
Suomen kuntarakenteen menneisyyteen jämähtäminen näkyy vielä selvemmin, verrattaessa sitä yksityisellä sektorilla tapahtuneisiin muutoksiin. Esimerkiksi SOK:n pääjohtaja Kuisma Niemelä totesi Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemiikki lehdessä4/2011 seuraavasti: ”S-ryhmässä oli 1980-luvulla yli 200 osuuskauppaa ja tuolloin tavoiteltiin pitkällä aikavälillä 35:tä alueosuuskauppaa.
Nyt alueosuuskauppoja on 21. Näin suuressa uudistuksessa tarvitaan talousmaantieteellistä tarkastelua, selkeästi konseptoitua mallia ja palveluiden tuotteistamista. Meillä on tarkat kriteerit sille, millaisella väestöpohjalla esimerkiksi Prisma voi olla toimiva. On selvää, että sen kokoista yksikköä ei voida sijoittaa jokaiseen kuntaan. Ehkä tässä ajattelutavassa olisi kunnille jotain pureksittavaa.”
Suomen kuntarakenne on edelleen paljolti hevoskärryaikakaudelta ja sen uudistamistarve tunnustetaan yleisesti, mutta muutostavasta ollaan vuorostaan hyvinkin erimielisiä. Kuntapäättäjille 1860-luvun seurakuntajaotuksen pohjalle muodostetuista kuntarajoista on tullut niin rakkaita, ettei niistä luopuminen käy helposti.
Nykyiset liikenne- ja viestintäyhteydet ovat kuitenkin aivan eri maailmasta ja kuntarakennetta olisi järkevää kehittää kokonaan uudelta pohjalta. Päättäjien ollessa samaa mieltä kuntarakenteen uudistamistarpeesta mutta voimakkaasti erimielisiä uudistuksen toteuttamistavasta kannattaisi edetä useammalla askelella eikä kertarysäyksellä. Kannattaisi muistaa suomalainen sanonta, jonka mukaan paras on usein hyvän vihollinen.
Useammalla askelella eteneminen voisi tapahtua aluehallinnon kautta. Yksi mahdollisuus olisi maakuntahallinnon tehostaminen, mutta sen ongelmana on, että maakuntien rajat pohjautuvat valtaosin historiallisiin rajoihin, jotka monelta osin eivät vastaa tämän päivän aluejakojen tarpeita.
Pääministeri Matti Vanhasen ykköshallituksen käynnistämän Paras-hankkeen alkuvaiheissa oli vahvasti esillä aluekuntamalli. Siitä kuitenkin luovuttiin ja haluttiin edetä ns. vahvan itsenäisen peruskunnan mallin kautta. Sitä ei kuitenkaan määritelty mitenkään ja jokainen tulkitsi sitä haluamallaan tavalla.
Aluekuntamallissa Suomeen olisi muodostettu 20 – 25 aluekuntaa, jotka olisivat vastanneet alueen maankäytöstä, toisen asteen koulutuksesta ja sote-asioista. Nykyisessä sote-uudistuksessa kaavaillaan Suomeen myös 20 – 25 sote-aluetta. Aluekunnissa palvelut olisi tuotettu hajautetusti paikallisten tarpeiden ja edellytysten mukaan.
Aluekunnat olisivat voineet delegoida tehtäviä lähikunnille. Aluekuntien ja lähikuntien valtuustot olisi valittu suoralla kansanvaalilla ja verot sekä valtionosuudet olisivat tulleet aluekunnille, jotka olisivat osoittaneet rahoituksen lähikunnille.Aluekunta olisi hyvin todennäköisesti vähän pidemmällä tähtäimellä johtanut niihin yleisesti toivottuihin vapaaehtoisiin kuntaliitoksiin aluekuntien sisällä.
Aluekuntamallista voitaisiin käyttää myös nimityksiä eurooppalainen kaupunki tai seutukaupunki, jotka ovat tulleet tutuiksi selvitysmies Rauno Saaren juuri valmistuneesta seutuselvityksestä Tampereen kaupunkiseudulla. Siihen selvitykseen kaupunkiseudun kuntien valtuustot ottavat kantaa ensi huhtikuussa.
Ensi viikolla pohdinta aluekunnasta ja eurooppalaisesta kaupungista jatkuu.
Raimo Sirén,
kunnallisneuvos, Lempäälä
Viimeisimmät kommentit