Juhannuksena sateen ropistessa seurasin yleisurheilun Eurooppa-cupia, joka kisailtiin mielenkiintoisena 12 maan joukkuekisana miehet ja naiset samaan pussiin pelaten.
Suomi vastaan Ruotsi on yleisurheilumaailman elävä maaotteluklassikko, jonka huikeaa suosiota ihastellaan läpi maailman.
Ruohonjuuritasolle Suomen Urheiluliitto on kehittänyt suositun Vattenfall-seuracupin 11–17-vuotiaille nuorille, jossa kisaavat kutakuinkin samankokoisten paikkakuntien seurat keskenään. Lempäälään tuli viime syksynä oman sarjan voitto, mikä on kuuleman mukaan ollut monelle mukana urheilleelle nuorelle sekä seuran taustaihmiselle erittäin sykähdyttävä hetki.
Monessa seurassa treenaavat saman ikäluokan urheilijat tiimeinä. Usein seuran vaihdon päämotiivi on pyrkiä tiiviiseen porukkaan, esimerkiksi sellaiseen seuraan, jossa on hyvä viestisakki koossa.
Seurarajat rikkovia ryhmiä ovat eri valmentajien vetämät tallit, ainakin kestävyysjuoksussa ne ovat olleet yleisiä.
Eli summa summarum yleisurheilu on siirtymässä pikku hiljaa joukkueurheilua kohti. Yhteisöllisyys, sakin kannustus sekä joukkuehenki ovat myös yksilölajeille entistä tärkeämpiä arvoja.
Hiukan historiallinen on sellainen stereotypia, että esimerkiksi kestävyysjuoksija puurtaa ypöyksinään yli pitkän, pimeän ja loskaisen talven ja käy jokusen kerran kesässä näyttäytymässä kisakentillä kuntoaan esittelemässä.
Valmentajille tiimiytyminen on tuonut lisää haastetta. Alkuverkat, koordinaatiotreenit, avausvedot ynnä muut voidaan tehdä porukkana samalla sabluunalla vaikka satasen menijälle, seiväshyppääjälle tai kiekonheittäjälle. Sen jälkeen alkaa eriytyminen.
Vaikka harrastaisi samaakin lajia, pitää valmentajan silmän erottaa, millainen treenaus kullekin sopii. Toiselle pitää olla paljon toistoja, vaikka vähän junnaavaakin treenausta, kun taas toisen herkkyyttä pitää vaalia ihan erilaisin metodein.
Lempäälän Kisan 1990-luvun alun vesilahtelaisjuurinen pikajuoksija Ari Pinomäki oli tyyppiesimerkki, kuinka hienosääteistä treenaus voi olla. Ari voitti 1990 ja 1991 400 metrin Suomen mestaruudet valmentaja Ilkka Seppäsen opeilla ja tuli totta kai valituksi maajoukkueen valmennusrinkiin.
Maajoukkueleirillä äärimäisen herkkälihaksinen Pinomäki juoksutettiin maajoukkuevalmentajien määräämillä älyttömillä kilometrin vedoilla aivan tukkoon. Olympiakesä 1992 oli jumia vastaan tappelua ja kesästä 1993 tuli täydellinen välivuosi, kun kroppa ja mieli olivat umpijäässä.
Puolen vuoden totaalitauko ja Ilkka Seppäsen kellosepän tarkka treeniohjelma palauttivat miehen kesällä 1994 Tuusulassa Suomen ykköseksi ja tuottivat paikan Helsingin EM-mittelöihin.
On hienoa, että välillä aika konservatiivinen yleisurheilu on lajina ottanut askeleita nykyaikaan, ja imenyt hyviä vaikutteita joukkuelajeista. Silti tiimiurheilun lumoissa kannattaa pitää ikivanha roomalaisen Terentiuksen sananlasku mielessä: Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.
Juha Raunio
