Nykyaikaa voi kuvailla minäminäminä-ajaksi. Joskus tuntuu siltä, että tärkeintä ihmisille on oma itse ja saavutetut edut. Täytyy olla varma, ettei jää mistään paitsi. On opittu vaatimaan.
Yleistystäkö – kyllä varmasti. Mutta on ajatuksessa mielestäni jotain perääkin. Vaativien valittajien seurassa ilmaistapahtumien tarjoilut ja ohjelma ovat huonoja. Tapahtumapaikka on valittu huolimattomasti, parempiakin tiloja olisi tarjolla pilvin pimein. Usein arvosteltavaa riittää, mutta eniten arvostelevat ovat vähiten valmiita tekemään itse asioiden eteen mitään.
Olenkin ollut hämmästynyt opettaessani itseäni vanhempia opiskelijoita kansalaisopiston riveissä. Kiitollisuus, ja sana ”kiitos”, tulvivat jokaisella opetuskerralla silmiini ja korviini. Myös muunlainen kohteliaisuus on silmiinpistävää. Kokeneet ihmiset ovat eläneet aikaa, jolloin materia ei ollut itsestään selvää. Useat ovat vähään tyytyväisiä.
Mutta ei pelkkä ikä tai ikäluokka kerro ihmisen käyttäytymisestä. Yleinen käsite on myös Stockmannin-mummo, joka etuilee herkkutiskien jonoissa ja kohtelee lapsia huonosti. Mikä sitten vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja tapoihin?
Oma uskomukseni on se, että käyttäytymisen malli opitaan läheisiltä. Sukulaiset, ystävät, koulukaverit, työtoverit ja muut lähellä olevat ihmiset vaikuttavat lapsen ja aikuisen käytökseen. Jos vanhemmat etuilevat kassajonoissa osoittaen, ettei muista ihmisistä tarvitse välittää, oppii myös lapsi tunkeutumaan jonon ensimmäiseksi ja istua jököttämään bussin vapaalle penkille vieressä seisovan vapisevan vanhuksen sijaan. Jos lähellä olevat esikuvat ovat kiitollisia ja vähään tyytyväisiä, usein myös lapsi oppii nauttimaan pienistä asioista.
Minua viehättää ajatus hyvän kiertoon lähettämisestä. Jos teen hyvän teon tutulle tai tuntemattomalle, siitä voi syntyä hyvän kierre, joka vaikuttaa kenties kymmenien tai jopa satojen ihmisten elämään. Monesti ajatellaan, että hyvää saatuaan täytyy tasapuolisuuden vuoksi sen antajalle tehdä vastapalvelus, koska jää velkaa. Läheiseni kommentoi tähän, että eikö olisi parempi ajatella niin, että kaikki hyvät teot kerätään yhteen isoon kuvitteelliseen laariin, josta niitä palautuu ehkä jossain muodossa jotain myös itselle. Eikä suinkaan samalta henkilöltä, jolle on palveluksia tehnyt.
Mutta kenellä on siis risteyksissä etuajo-oikeus? Silläkö, jolla ei ole väistämisvelvollisuutta, vai sillä, jolla on mielestään kovin kiire ja tärkein meno? Onko ylinopeutta ajavalla suurempi oikeus ohittaa hitaita autoja kuin rajoitusten mukaisesti ajavalla? Onko toinen ihminen tärkeämpi kuin toinen?
