Se kurkistaa varovaisesti viereistä kohtalotoveriaan bussipysäkillä. On harvinaista, että se pääsee pois laukun turvallisesta pimeydestä julkisilla paikoilla, sillä omistaja tuntuu joskus häpeävän sen olemassaoloa. Nyt se kuitenkin näkee vierustoverinsa, joka näyttää aivan erilaiselta. Kiiltävä kuori, ei mitään kuluneita näppäimiä. Paljon värejä ja kuvia näytöllä. Tuon kauniin ilmestyksen pintaa hipelöi kiireisen näköinen omistaja. Kaunis näyttää tottuneelta huomioon eikä häpeile itseään.
Se on joskus kuullut älypuhelimista ja osaa yhdistää, että nyt on kyseessä tuollainen älykäs tapaus. Olo tuntuu nuhjuiselta ja vanhanaikaiselta nuorekkaan vieressä.
– Joko kerroit omistajallesi, milloin seuraava bussi tulee, kysyy älykäs siltä.
Se hätääntyy, sillä se ei ole tottunut älypuhelinten kyselyihin.
– En minä tiedä busseista, se piipittää takaisin.
– Etkö edes kertonut säästä kotoa lähtiessänne, älykäs jatkaa kyselyään.
– Mitä minä säästä olisin kertonut, se vastaa kiiltävälle pinnalle.
Älykäs saa johdon päähänsä ja katoaa omistajansa taskuun, kun bussi saapuu pysäkille. Omistaja painaa korviinsa haarautuvan johdon päissä olevat napit. Niistä kuuluu läpi jumputtavaa musiikkia.
Se alkaa miettiä elämäänsä. Älyä sillä ei selvästikään ole niin paljon kuin pysäkin uljaalla, mutta se on ollut tyytyväinen ympyröihinsä. Tutut rutiinit ovat toistuneet päivästä päivään eikä sillä ole ollut stressiä omistajansa palvelemisesta. Silloin kun omistajalla on ollut asiaa, hän on soittanut sillä puhelun. Ja jos jollain muulla on ollut asiaa omistajalle, se on pirauttanut ilmoille soittoäänen ja antanut hänen vastata vihreää luuria painamalla. Joskus omistaja on näpytellyt sen näppäimistöä iloisesti ja joskus se on saanut piipata, kun viestiä on saapunut tekstimuotoisena.
Linja-autossa se otetaan taas ulos laukusta, ja omistaja alkaa näppäillä tekstiviestiä. Se tarkkailee älykkäitä, joita bussissa näkyy olevan kymmeniä. Ne näyttävät stressaantuneilta. Ne palvelevat omistajiaan tauotta. Yksi kertoo omistajalleen lehden otsikoista, yksi myy junalippuja, yksi vastaanottaa ostoslistaa ja moni lepää omistajansa kädessä johto kiinni omistajan korvissa. Viestintää, musiikkia, prosessoreiden kuumenemista ja akkujen tyhjenemistä.
Se pääsee nopeasti takaisin taas laukun rauhaan. Stressaantuuhan sitä vähemmästäkin, ei vanha jaksa nuorten kotkotuksia, se miettii. Vaikka toisten ulkokuori on kiiltävä, ja älyä on vaikka muille jakaa, tuntuu raskaalta tuo älykkäiden hektisyys. Älyttömän on helpompi olla. Ei tarvitse huolehtia kuin siitä, että kytkeytyy oikeisiin tukiasemiin ja välittää puhelut ja tekstiviestit. Joskus saa myös kunniatehtävänä herättää omistajan.
Siinä on riittävästi tekemistä tällaiselle paljon kokeneelle.
Henna Ikävalko
