Salijössikkä. Se on ensimmäinen mielikuva J-P Kantosesta.
Päälaki on ajeltu paljaaksi ja leuka on karvan peitossa. Rinnanympärys on ainakin kaksi kertaa suurempi kuin omani.
Kantonen on selvästi sitä tyyppiä, jolle ei ensimmäisenä auota päätä grillijonossa.
Tapaamme punttisalilla. Kantonen saapuu paikalle verkkareissa ja treenikassi olalla. Kädenpuristus on jämäkkä, katse intensiivinen ja ryhti kuin rauhanturvaajalla.
Lempäälän Health & Body -salilla Kantonen onkin tuttu näky. Hän moikkaa joka toista treenaajaa ja heittää läpät omistajien kanssa.
Sitten hän avaa suunsa. Ensivaikutelma karisee nopeasti. Mieshän puhuu kuin ruuneperi. Ja vielä rakkaudesta.
Kantonen harrastaa kehonrakennusta ja kirjoittaa rakkausrunoja. Mitä ihmettä?
– Kun voi hyvin omassa kehossaan, on hirvittävän helppo rakastaa. Silloin on helppo kirjoittaa rakkaudesta, Kantonen sanoo.
Kantonen on julkaissut tänä syksynä kaksi runoteosta: Rakkauden kaaosteoria ja Kun sielut kelluvat.
Kolmekymppinen, rakkausrunoja kirjoittava mies on harvinaisuus. Kantosen mielestä näin ei tarvitsisi olla.
– Miehen rooli vain on niin vahva. Kun äijät ovat saunan lauteilla, puhutaan kiekosta, koska se on helppoa.
– Todellisuudessa jokainen kaipaa rakkautta ja hellyyttä, vaikka olisi minkälainen köriläs.
On kevät 2012. Unto Monosen elämästä kertovan Kohtalon tango -näytelmän viimeinen esitys on ohi. Pääosan esittäjä J-P Kantonen kumartaa Lempäälän Nurkkanäyttämön lavalla valtaisien aplodien säestäessä.
Tuolloin päätös oli jo tehty. Hän jättäisi teatterin taakseen.
Unto Monosen hahmossa kiteytyi J-P Kantosen silloinen olotila. Mononen oli huikea mutta epävarma taitelija. Monosen mielestä hänen oma taiteensa tuntui merkittävältä ainoastaan humalassa.
Yhtä kapea oli Kantosen katsanto maailmaan vuonna 2012.
– Kaikki pyöri silloin teatterin ympärillä. Ystävät ja lähipiiri oli teatterista, kaikki aika kului teatterin parissa, Kantonen kertoo.
– Oli oikea hetki pysähtyä miettimään, kuka olen kaikkien naamioiden takana.
Tuolloin takana oli kymmenen vuotta näyttelijänä. Sellainen vaikuttaa ihmiseen. Sitä alkaa ajatella kuin näyttelijä.
Kantosen tapauksessa ajattelu meni niin pitkälle, että hän alkoi miettiä, millainen ryhti hänellä on, kun hän tapaa erilaisia ihmisiä.
Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – Kantonen teki töitä 36 päivää putkeen, käytännössä ilman vapaa-aikaa.
Kun Kohtalon tangon esitykset saatiin päätökseen vuonna 2012, palautti Kantonen Näyttelijäliiton jäsenkorttinsa. Saman vuoden kesänä hän aloitti opiskelut Varalan urheiluopistossa. Jouluun mennessä hän oli valmistunut kunto-ohjaajaksi.
Viimeiset kaksi vuotta Kantonen on harrastanut kehonrakennusta tosissaan.
– Halusin konkreettisten asioiden pariin. Punttisalilla kehitystä voi mitata, toisin kuin näyttelijän työssä.
Kisaaminen kehonrakennuksessa on saavutettavissa oleva haave. Silti Kantonen ei ole varma, haluaako sitä.
– Voin olla oman elämäni He-Man-ukko, mutta en ikinä halua olla pelkkä muovinen figuuri.
Urheilu veti J-P Kantosta puoleensa pikkupojasta asti. Kilpatasolla hän harrasti jääkiekkoa, jalkapalloa, salibandya ja keihäänheittoa.
Myös bodaaminen viehätti. Kuten niin moni muukin lapsi, hän tykkäsi leikkiä lihaksikkailla He-Man- ja Turtles-ukkeleilla. Myöhemmin tuli katsottua paljon Arnold Schwarzeneggerin ja Sylvester Stallonen elokuvia.
Vuonna 1993 alkoi punttien nostelu. Jalkapalloakin hän pelasi pitkään, mutta pian teatteri vei mukanaan.
22-vuotiaana J-P Kantonen muutti Lempäälän. Hän aloitti sanataiteen opinnot Oriveden opistossa. Samalla tuli suoritettua kursseja Tampereen avoimessa yliopistossa. Intohimona oli kuitenkin teatteri.
Teatterikorkeakouluihin hän haki neljä kertaa, mutta ovi ei auennut. Hakujen välissä Kantonen kerrytti kokemustaan lukuisissa rooleissa. Ennen pitkää hän saikin teatterista elantonsa.
Kunto tosin laski sitä nopeammin, mitä enemmän tuli istuttua pubeissa puhumassa näyttelemisestä. Välillä Kantonen yritti käydä salilla, mutta nopeasti urheilija-J-P katosi kokonaan.
Teatterin puolella hän kuitenkin saavutti pitkäaikaisen haaveensa: Näyttelijäliiton jäsenyyden.
Liiton jäseneksi pääsee kahdella tavalla: joko käymällä Teatterikorkekoulun tai Tampereen Nätyn tai osoittamalla olevansa alan ammattilainen. Kantonen toimitti viiden vuoden ajan kaikki palkkakuittinsa Näyttelijäliitolle, minkä jälkeen hänet hyväksyttiin koejäseneksi.
Näyttelijän identiteetti ei karissut Kantoselta sillä sekunnilla, kun hän palautti liiton jäsenkortin vuonna 2012.
– Yritin kymmenen vuotta todistella olevani näyttelijä. Ei siitä ole ihan helppo luopua, sanoo Kantonen.
Ihminen haluaa määrittää itseään. Yleensä se tapahtuu tekemisen kautta: olet mitä teet. Joku tuntee Kantosen saliohjaajana, joku saliharrastajana, joku taas maalaarina. Joku puhuu runoilijasta. Ja jollekin hän on yhä teatteri-ihminen.
Kantoselle näistä kelpaa jokainen.
– Jos tuntematon kysyy illanistujaisissa, mitä teen työkseni, vastaan olevani sekatyömies.
