Lempääläiset ja vesilahtelaiset ajattelevat toisistaan pääasiassa mukavia ajatuksia. Mutta ovatko lempääläiset mukavia siksi, että he ovat entisiä vesilahtelaisia? Entä johtuuko vesilahtelaisten kelvollisuus heidän lempääläisistä juuristaan? Kumpi pitäjä olikaan se emäpitäjä ja kumpi tulee aikanaan saamaan suuremman painoarvon vielä kirjoittamattomilla historiankirjojen lehdillä?
Näihin ja moniin muihin kysymyksiin etsittiin vastauksia, kun herrasmiesväittelijät Juha Kuisma Lempäälästä ja Yrjö Punkari Vesilahdesta ottivat sanallisesti yhteen Narvan Seurantalolla järjestetyssä lähihistoriatapahtumassa 29. maaliskuuta. Paikalle oli saapunut kolmisenkymmentä historiasta kiinnostunutta, jotka saivat todeta heti ensiminuuteista alkaen, että historiantutkimus on oman aikansa tulkinnoille alistettu tieteenlaji, jossa totuus on aina suhteellinen. Samasta todistusaineistosta voidaan päätyä erilaisiin tulkintoihin, eikä tutkija voi millään välttää omien henkilökohtaisten lähtökohtiensa vaikutusta tulkintoihinsa.
Kuisman ja Punkarin mukaan tätä vaikutusta ei edes kannata yrittää välttää. ”Kaiva siitä, mistä seisot” ja ”oma suu lähinnä” ovat heidän mukaansa oivia lähtökohtia kaikille historiantutkijoille, mutta erityisen suositeltavia paikallishistorian tutkijoille.
Pitäjän synty
Miten sitten selvittää, kumpi on ”suvultaan suurempi” ja oikeutettu emäpitäjän arvoon, Lempäälä vaiko Vesilahti? Kenties jompikumpi tai ehkä ei kumpikaan, toteavat tutkijamme. Heidän mukaansa koko emäpitäjä-termi on kyseenalainen, sillä pitäjälaitoksen syntyhistoria on epämääräinen. Organisaatiokulttuurin alkeet ilmestyivät Suomeen vasarakirveskulttuurin myötä 4500 vuotta sitten. Pitäjä-sana lienee iskostunut suomenkieleen vasta Saksan pikkuruhtinaskunnissa 600–800 -luvuilla sotineiden Kirmukarmun ja muiden suomalaisten palkkasotureitten kotiinpaluun myötä. Kuisma arvelee, että tuolloin pitäjä tarkoitti nykykuntaa huomattavasti pienempää ja hallinnollisesti hatarampaa parin kylän muodostamaa kalmistopiiriä, jonka asukkailla oli yhteisiä kauppa- ja muita intressejä.
Kirkkopitäjän syntyhistoria tunnetaan paremmin. Molemmat tutkivat historin puoliammattilaisemme ovat samaa mieltä siitä, että ensimmäinen maininta Vesilahden eli silloisen Wesilaxin kirkkoherrasta on vuodelta 1346. Epäuskoa vastaväittäjän argumentteihin ilmenee pohdittaessa ensimmäisen kirkon sijaintia ja seurakunnan laajuutta. Punkari vaalii ajatusta Luodonniemellä sijainneesta Vesilahden ja Lempäälän yhteisestä kirkosta, Kuisma kallistuu perimätiedosta tutun Aimalan kirkon kannalle. Molemmat myöntävät, että yhden keskuskirkon sijaan alueella saattoi olla lukuisia pieniä kyläkirkkoja.
Sanat melkein kuin dna
Paikannimet ja sanat ovat historiantutkijan aarreaitta. Niistä hän voi jäljittää kulttuurin ja kansojen kulkureitit sekä tehdä karkeita ajoituksia. Kuisma toteaa, että Lempäälä-sanan kantamuoto lempo tahi lemmes voidaan tulkita ”paikaksi, jossa yövytään tulilla” ja lempoinen puolestaan kauppapaikaksi. Vesilahti nimenä saattaa hänen oletuksensa muukaan johtua tänne muinoin asettuneiden vepsäläisten vaikutuksesta. Punkari pitää todennäköisempänä, että nimi on tullut kirkonkylässä sijaitsevasta Vesaniemestä.
Nimet muuttuvat ajan myötä. Parhaiten tutkijaimme mukaan säilyvät monimerkitykselliset nimet kuten Laukko, joka saattaa tarkoittaa sekä kauppapaikkaa että lauas-muodossaan luonnonniittyä. Narvankin voidaan tulkita tarkoittavan joko nahan karvapuolta tai vepsäläisittäin ”pientä putousta suoraan järveen”.
Suomen kieli on ilmiselvästi rakas asia sekä Kuismalle että Punkarille. Seutujemme valtakieli oli alunperin saame ja asukkaita kutsuttiin lappalaisiksi. Suomen kielen juuret ovat tuhansien vuosien takana jossain nykyisen Venäjän alueella. Yksimielisyyttä suomenkielen nykysijoilleen saapumisen ajankohdasta ei Narvan väittelyssä saavutettu. Kuisman mukaan suomi alkoi soida täällä jo pian jääkauden jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten, kun taas Punkari arvelee, että suomesta tuli valtakieli vasta noin tuhat vuotta sitten. Kielessämme on runsaasti germaanisia lainasanoja kuten geeneissämme heidän perimäänsä. Punkari toteaa, että sukututkimuksessa laajasti käytetty dna-tutkimus on osoittanut, että suomalaiset eivät ole oikeastaan mistään kotoisin, vaan tänne on tultu vähän joka puolelta mielessä kallisarvoiset turkikset tai kenties sotien maininkien ajamina.
Rauhaisat naapurukset
Liikenneyhteyksillä on historian kulussa ollut aina huomattava merkitys. Jos kauppareitit vesireittien valta-aikana suosivat Vesilahtea, on tilanne nykyään kääntynyt Lempäälän eduksi rauta- ja moottoritien ansiosta. Myös Tampereen läheisyys on hyödyttänyt enemmän Lempäälän kauppaa ja väkimäärän kasvua.
Eroja enemmän Lempäälän ja Vesilahden historioista tuntui Narvan väittelyssä löytyvän yhdistäviä piirteitä ja kohtaloita. Molemmat tutkijat muistuttivat, että kun näiltä seuduilta on sotaan lähdetty, on reissussa oltu yleensä yhteisissä joukko-osastoissa. Kaukana ei ollut naapurien yhteensulautuminenkaan pahimpina Vesilahden väestön joukkopaon vuosina. Historiantutkijoidemme näkemyksen mukaan tällä hetkellä kummankin pitäjän asukkaat vaikuttavat melko tyytyväisiltä kotiseutunsa tulevaisuudennäkymiin. Olipa se emäpitäjä sitten kumpi tahansa, niin varsin myönteistä vaihetta pitkässä yhteisessä historiassamme tunnutaan elävän sekä Lempäälän kaltaisessa nopealiikkeisessä kasvukeskuksessa että liikekeskusten ympäröimässä leppoisassa keitaassa nimeltä Vesilahti.
