Lisää kokemuksia Himminkodossa tapahtuneesta

Lukiessani 29. huhtikuuta numerosta Jari Fredrikssonin kirjoituksen äitinsä kokemuksista terveyskeskuksessa ja Himminkodossa, nousi mieleeni oman äitini viimeiset vaiheet vuosi sitten. Ajattelin ensin, että minunkin pitäisi osallistua tähän keskusteluun, mutta tuntui kuitenkin, että en voi tällaista keskustelua käydä lehden palstalla. Tänään oli lehdessä taas kaksi yleisönosastokirjoitusta kokemuksista Himminkodossa. Nyt en enää voi olla osallistumatta keskusteluun.

Yleisellä tasolla on huomioitava, että jokaisessa työpaikassa on erilaisia ihmisiä. Toiset ovat ahkerampia, toiset mukavuudenhaluisempia. On ammattitaitoisempia, empaattisempia, erilaisella huumorintajulla varustettuja, on iloisia, tympeitä, myönteisiä ja kielteisiä. Myös potilaat ovat erilaisia, on iloisia, kiittäjiä, narisijoita, epäilijöitä, hymyileviä, moittivia, juoksuttajia, jopa kiroilevia. Toiset ovat enemmän sairaita ja kivuliaita, toiset muistavat huonommin ja ennen kaikkea eri potilaat kokevat asioita eri tavalla. Meillä kaikilla on vielä erilaisia päiviä, johon vaikuttavat niin monet ulkopuoliset tekijät ja aina emme pysty estämään niiden vaikutusta. Potilaan tausta ja asemakin voivat vaikuttaa oleellisesti kokonaisuuteen.

Äidilläni oli hyvä ja viihtyisä asunto, jossa hän olisi voinut asua pidempään, mutta hän pelkäsi yksin olemista. Yöt etenkin pelottivat häntä. Kävimme hänen luonaan päivittäin, mutta se ei riittänyt. Äidilläni oli turvapuhelin ainakin 15 vuotta, ja hälytykset menivät Himminkotoon. Himminkodossa turvapuhelimen hälytyspalvelu toimi. Harvoin äiti aluksi apua tällä tavalla tarvitsi, mutta aina tarvittaessa apu tuli nopeasti. Turvapuhelinpalvelu heikkeni rajusti siinä vaiheessa, kun se ulkoistettiin. Kertaakaan sen jälkeen apua ei tullut. Sieltä vain neuvottiin, mitä äidin pitäisi tehdä eli apua ei saatu.

Äitini asumista kotona olisi huomattavasti auttanut, jos hän olisi tarvittaessa saanut ylimääräistä apua tietyissä asioissa. Tästä olisimme mielellämme maksaneet erillisen korvauksen, mutta sitä ei saanut rahallakaan.

Kun äiti siirtyi Himminkodon jaksopaikalle odottamaan pysyvää laitospaikkaa, olosuhteet tosiasiassa huononivat. Ei hänen yksinäisyytensä ja pelkonsa mitenkään helpottunut, kun hän makasi kolkossa huoneessa yksinään. Hoitajakutsupainike oli mielenkiintoinen. Kun minä olin paikalla, se toimi, mutta muuten äidin kertoman mukaan se toimi harvoin, aina sai odottaa, usein yli tunninkin hoitajaa. Kävin usein äidin luona ja joskus olisi ollut asiaa hoitajille, mutta useamman kerran harhailin osastolla useampaankin kertaan, mutta hoitajaa en löytänyt mistään. Lempäälän Himminkodolla on hyvä maine. Sillä on hyvät puitteet, mutta sisältöjä pitäisi kehittää tätä päivää vastaaviksi. Kaikille yksinäiset huoneet eivät sovi. Kun on lähes liikuntakyvytön, pitäisi huoneesta olla näköyhteys muihin ihmisiin.  Eivätkö hoitajien yhteistilat voisi sijaita niin, että potilailla olisi ainakin näköyhteys heihin.

Äitini sai parin kuukauden odottelun jälkeen paikan (vuokra-asunnon) tehostetun palveluasumisen yksiköstä Toimelakodista. Havaitsin sisareni kanssa jo pari viikkoa ennen muuttoa, että äidin tila on hiipumassa ja meitä suretti tuleva muutto Sääksjärvelle. Ajattelin, kuinka äiti sen kestää. Pyysin hoitajalta, että terveyskeskuksen geriatrian lääkäri kävisi katsomassa äitiä. Minulle sanottiin, että tällä jaksohoito-osastolla ei ole tällaista palvelua. Perustelin vielä, että kun äiti on siirtymässä Sääksjärvelle asti ja häntä pitää aina kuljettaa invataksilla, niin eikö lääkäriä voisi tässä tapauksessa saada ennen kuin hän muuttaa. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, byrokratia esti sen. Niin sisustimme äidille uuden kodin Sääksjärvelle ja muutimme hänet sinne.

Toimelan uusi siipirakennus osoittautui kauniiksi, mutta ei yksinäiselle, lähes liikuntakyvyttömälle ja jatkuvaa huolenpitoa tarvitsevalle henkilölle lainkaan sopivaksi: asunnoksi oli varattu parvekkeellinen kaksio, jonka lukollista ovea heikkovoimainen henkilö ei pysty aukaisemaan. Huoneistoissa ei ollut, ainakaan silloin, edes minkäänlaisia hoitajakutsulaitteita. Tuntui ikävältä, kun tiesi äidin yksin olemisen pelon. Siellä hän eli neljä yötä, kunnes tuotiin vuodeosastolle ja hän kuoli kahden vuorokauden päästä. Hän ei siis elänyt tämän muuton jälkeen kuin vajaat kuusi vuorokautta. Tätä ei minusta hyväksi ”saattohoidoksi” voi sanoa. Terveyskeskuksessa viimeinen vuorokausi toimittiin kiitettävästi. Äiti tosin oli silloin jo lähes tiedottomassa tilassa.

Toivon, että vanhustenhoitoa kehitettäisiin erilaisiin tilanteisiin sopivammaksi, luovemmin toteutettavaksi sekä vanhusta ja ikäihmistä kunnioittavaksi. Toivon, että Lempäälän vanhustenhoito olisi maineensa veroinen.

Lea Jokela

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?