Näen leikkikentän työhuoneeni ikkunasta. Torstaina 4. kesäkuuta sieltä poistettiin kivi. Ihmettelin sitä, sillä totta kai kivet kuuluvat hyvään leikkikenttään. Harmittelin kauniin kiven poistoa ja soitin leikkikentistä vastaavalle henkilölle. Häneltä sain kuulla, että sen korkeus ylitti normin, jonka mukaan leikkikentällä ei saa olla yli 60 cm:n suuruisia kiviä. Normi taitaa tulla ihan EU:sta saakka. Mikäpä siinä sitten auttoi, kun kerran normit näin vaativat. Vastuulliset henkilöt voivat joutua syytteeseen, jos jotakin ikävää tapahtuu.
Kannattaako valittaa, kun lasten onnettomuudet ovat tilastojen mukaan vähentyneet? Kaikki kivat laitteet on nyt poistettu turvallisuuden nimissä leikkikentiltä niin, että oikeastaan mitään kivaa ei enää ole jäljellä. Onko tämä enää järkevää? Kuinka tarkasti lapsia voidaan suojella? Lapsena kiipesin katoille, puihin ja korkeille kallioille, vaikka olin aika arka lapsi. Sitä pidettiin luonnollisena. Samalla oppi varomaan ja fyysinen taitavuus lisääntyi. Epäilen, että hyvät tilastotulokset johtuvat paljolti siitä, että lapset eivät enää ole ulkona. Kaikki jännä on nyt sisällä, kun se ennen oli ulkona. Tämä on nyt suuri huolen aihe, mutta eiväthän lapset osaa tehdä ulkona mitään eikä heillä ole mitään jännää tarjolla – paitsi jalkapallo ja jääkiekko, joissa kyllä saa tulla vammoja. Kuka niistä on vastuussa? Miksi kunta on vastuussa kivistä, mutta ei jääkiekkokaukalosta? Kun lisäksi muutaman metrin päässä leikkikentästä metsässä on vielä korkeampia kiviä, kuka niiden vaaroista on vastuussa, jos alue kuuluu kunnalle? Pitäisikö nekin poistaa? Siinäpä sitä hommaa riittää.
Samalla kun kivet on tasattu, lasten vaarat kasvavat internetin tarjonnan mukana. Erilaisten laitteiden käyttämiseen käytetty aika lisääntyy, eivätkä lapset ja nuoret kohta paljon muuta teekään. Eikö valtion tai kunnan pitäisi olla tästäkin vastuussa? Ilmeisesti vanhemmat ovat vastuussa siitä, mitä lapset tekevät neljän seinän sisällä, mutta miksi heidän vastuunsa ei ulotu kivien päälle kiipeämiseen?
Nykyajan kulttuuri on monin tavoin paradoksaalista. Toisaalta lapsia suojellaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin, toisaalta heillä on joissakin asioissa enemmän vaaroja kuin koskaan aikaisemmin. Moni asia on paremmin kuin ennen, mutta samalla syntyy uusia ongelmia, joita on paljon vaikeampi höylätä kuin kiviä. Eräs amerikkalainen asiantuntija sanoikin, että elämme nyt lasten kannalta parhaimpia ja huonoimpia aikoja. En ajattele aivan näin, sillä uskon, että hyvinvointiyhteiskunnissa lapset elävät paremmin kuin koskaan ennen. Silti tekee mieli kysyä, kohdistuuko suojelu ajoittain triviaaleihin, helposti valvottaviin asioihin todella tärkeiden asioiden kustannuksella?
Markku Ojanen
