Surutyötä

Voiko autoa kohtaan kehittyä inhimillisiä tunteita? Tätä olen pohtinut viime aikoina, kun meillä heräsi kysymys: ”Mitä ihmettä me tehdään kahdella autolla?” Ihan hyvä kysymys! Useimmiten kuljemme yhdessä, joskus ajamme peräkkäin. Säästyneillä maksuilla tekisimme vaikkapa monta hauskaa matkaa. Mutta toisaalta taas…

Minulla on matkailuauto – siis pakettiauton päälle rakennettu pieni koti. Siellä on jääkaappi ja vessa, lämpimät vedet ja tarvittaessa lämmitys, hyvä sänky ja telkkari. Olemme mukavia vieraita, kun meillä kulkee oma peti mukana. Ei tarvitse levitellä patjoja olohuoneen lattialle. Suomea on ajettu ristiin rastiin ja ulkomaillakin on käyty. Tästäkö nyt olisin luopumassa?

Matkailuautoa on hyvä ajaa. Korkealta näkee koko autojonon yli, toisaalta perässä ajavat joutuvat katsomaan peräseinääni ja pyörätelinettä. Henkilöautoa ajaessa onkin tuntunut niin kuin takapuoli laahaisi tietä. Moottorissa on voimaa: autoa voi ”käskeä” hyvällä tiellä. Toisaalta painoa on niin runsaasti, että lukuisat kerrat olen uponnut pehmeällä nurmikolla. Kerran kun etupyörät sutivat, niin urat ovat täynnä mutaa – ja siinähän olen jumissa. Ajoasento on hyvä, selkä ei väsy. Monet kerrat olen ajanut Leviltä kotiin (900 km) yhtä soittoa alle 11 tunnissa kahvi- ja pikaisine ruokataukoineen.

Isoon autoon luulisi mahtuvan tavaraakin vaikka kuinka paljon. Ovi on kuitenkin usein alle puoli metriä leveä ja sisällä kalustukset. No, olen silti kuljettanut näillä autoilla vaikka mitä: pojan tyttöystävän sänky Parkanoon (ei niistä silti paria tullut, hyvät ystävät kylläkin), joulukuusia maalta, lautoja, takkapuita laatikoissa, ruohonleikkuria, moottorisahoja, 360 litraa kompostoitua hevosen lantaa maalle (muovisäkeissä tietenkin), jokaisella matkalla oksentavaa kissaa ja toista kissaa joka alkoi narisevalla äänellä maukua aina kun vauhtia joutui hiljentämään ja sitä sun tätä. Henkilöautolla on varmasti vaikeampaa. Joulukuusi kattotelineellä tuotuna on varmasti kurainen kotiin päästyä.

On isosta autosta harminsakin. Pysäköintitaloihin ei mahdu, parkkiruudut ovat ahtaita. Kyläilemääm mennessä olen usein varmistanut, että pääseehän sinne autolla. ”Juu, tottakai sinne pääsee.” Sinne sitten ajaessa on todennut, että juu pääseehän sinne – henkilöautolla. Minulle taas on ollut edessä vahvat omenapuun oksat matalalla tai sellainen jyrkkä kulma, että kuusimetrinen auto ei taivu. Melkein jokaista autoa olen kolhinut jäisissä lumipenkoissa. Kun muutenkin olen taipuvainen kaamosmasennukseen, niin talven räntäsademyräkät saavat aikaan epätoivoisen olon: vaikeuksia tiedossa. Monet pitävätkin matkailuautonsa talvet tallissa.

Kolme pidempää ulkomaan reissua olemme tehneet yhden karavaanariporukan kanssa. Pari kertaa vuodessa meillä on tapaaminen. Mukava niitä on tavata, jonkinlainen yhteisö me olemme. Toisaalta vaihtuvuutta on jo ollut. Luopuminen tästä porukasta häämöttää, emmehän enää täyttäisi kriteereitä.

Taloudelliselta kannalta asia on selvä. Ei mitään järkeä pitää kahta autoa, kun yhdellekään ei hurjan paljon käyttöä ole. Mutta eihän näitä asioita useinkaan järjellä ratkaista. Tunnepuolella onkin vaikeampaa: mistä luovun, mitä saan tilalle? Olenko onnellinen? Kadunko? Enpä vielä tiedä – tässähän tuskailen.

 

Tapio Eronen

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>