Yksinkertainen pianosävelmä antaa näytelmälle ensitahdit. Melodia on levollinen, hieman vanhanaikainenkin. Tunnelma on kuin katsoisi Studio Ghiblin animaatioelokuvaa.
Anime-elokuvasta kappale ei kuitenkaan ole tuttu. Sen sijaan joku saattaa muistaa sen 1980-lukulaisen Merry Christmas Mr. Lawrence -elokuvan tunnussävelmänä.
Tämä Ryuichi Sakamoton kappale käynnistää upeasti Lempäälän Nurkkanäyttämön Vessa on tuollapäin -näytelmän.
Näytelmän aloitus on vaativa taitolaji, jonka kikat ohjaaja Teemu Lehtilä näyttää hallitsevan. Musiikkialoitus on nappivalinta. Se luo raamit, joiden sisälle näytelmäteksti luontevasti asettuu. Myös lavastus on kuin taustalla soiva kappale: hillitty ja yksinkertainen.
Pianomelodia soi yhä, kun nainen astelee näyttämölle. Hän asettaa hirttoköyden katulamppuun ja aloittaa monologin.
Selviää, että hän suunnittelee yrittävänsä itsemurhaa. Pian paikalle saapuu mies, joka keskeyttää naisen puuhat.
Mies on keksinyt omasta mielestään loistavan liikeidean, nainen on asiasta toista mieltä. Alkaa jonkinlainen antidialogi, keskustelu, jossa kaksi ihmistä eivät tunnu kohtaavan toisiansa millään. Toinen ei ymmärrä toisen maailmankuvaa, toinen ei ymmärrä, mitä toinen yrittää sanoa.
Ymmärtämättömyys kuitenkin hälvenee vähä vähältä. Näkökulmat tulevat toisiaan vastaan, tuskallisen hitaasti, mutta tulevat kuitenkin.
Yllättävän ajankohtainen teksti
Nurkkanäyttämön Vessa on tuollapäin osoittaa, kuinka absurdiksi elämä voi muuttua, kun ihminen räpiköi markkinatalouden aallokoissa. Kuinka pelkästään itsensä ja perheensä elättäminen voi muuttua tragikoomiseksi pyristelyksi.
Näytelmässä vastakkain ovat optimismi ja pessimismi, amerikkalainen unelma ja perisuomalainen ”ei tästä mitään tule” -asenne.
Minoru Betsuyakun teksti on puheenvuoro erilaisuuden ymmärtämisen puolesta. Siksi se on myös yllättävän ajankohtainen, elämmehän yhteiskunnassa, jossa erilaisuuden ymmärtämistä, toisten kuuntelua ja myötätuntoa tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Yli tunnin mittainen, kahden näyttelijän dialogi vaatii paljon. Sirpa Kauppila ja Heikki Hult kantavat roolinsa mainiosti. Absurdi antidialogi kulkee ja teksti pysyy hyvin kasassa vähäeleisellä näyttelijäntyöllä.
Kauppila tulkitsee asiankuuluvan lakonisesti elämäänsä kyllästynyttä naista. Myös Hult on uskottava yksinkertaisena jääräpäämiehenä. Tällaisia urautuneita änkyröitä löytyy varmasti samalla lailla Japanista kuin Suomestakin.
Vaikka näytelmä on lyhyt, toisinaan se unohtuu hetkeksi junnaamaan. Mutta vain hetkeksi. Suurimman osan ajasta puristusote pitää, ja maaliviiva ylittyy kompastelematta.
