”Aha, sulla on tommonen, mullapa on tämmönen.”
Siinä sitä vertaillaan psoriasisläikkiä. Niinpä niin, terveisiä vaan aurinkopainotteiselta sopeutumisvalmennuskurssilta Gran Canarialta. Auringosta ja lämmöstä.
Olin lukenut Psoriasisliiton nettisivuilta, että näille kursseille onkin nyt pääpaino ensikertalaisilla. Olin aina luullut, että pitää olla tosi paha psoriasis ennen kuin voi edes anoa kurssille. Otin asian puheeksi omalääkärini kanssa, kun olin vuositarkastuksessa. ”Haluaisit siis etelään lomalle?”, tokaisi lääkäri. Samassa huomasi, että oli tullut sanottua vähän sopimattomasti. Ei sentään punastunut! Kirjoitti sitten ammatti-ihmisen taidolla lausunnon, jota kurssin vetäjätkin kehuivat esimerkillisen hyväksi.
En kirjoita nyt niinkään psorista tautina ja vaivana, vaan siitä kuinka tärkeää oli päästä keskustelemaan muiden kanssa kokemuksista. Omat tietoni olivat aika vajaat ja hatarat – tietämättömyys vähän pelottikin. Oli hyvä nähdä, miten monimuotoista psoriasis saattoi olla. Omat pienet läikkäni melkein hävettivät kun näki, miten vaikeaa joillakin oli. Merkittävin havainto kuitenkin oli, että psorin kanssa voi elää hyvää ja täysipainoista, onnellista elämää.
Kun rupeaa sillä silmällä katselemaan, niin huomaa että vertaistukea on ympärillämme ihan joka puolella: on nämä johonkin sairauteen sairastuneiden ryhmät ja niistä selvinneiden ryhmät, omaisten tukiryhmät, leskien ryhmät, eronneiden ryhmät, tuplavahinkoryhmät, AA-kerhot ja vaikka mitkä. Yhteinen asia yhdistää.
Puiston hiekkalaatikolla kokoontuvat äidit ja yksi mies (lukekaapa Eve Hietemiehen mainio kirja Yösyöttö) keskustelemaan kestovaipoista ja (omien) lasten suurenmoisista kehitysaskeleista. Onkohan samanlaisesta vertaistuesta kyse myös siinä, kun samaiset nuoret äidit parveilevat viettämässä päiväsaikaansa Ideaparkissa tai Ikeasssa?
Muistan aikaa jolloin vielä olin työelämässä: oli sekä virkistävää että terveellistä tavata kollegoita joillakin valtakunnallisilla päivillä. Parasta antia eivät suinkaan olleet ne luennot vaan ne väliajat, kun sai tasavertaisesti vaihtaa kokemuksia samanlaisten kanssa. No, nyt en ole ihan varma, onko yhtä hauskaa tavata toisia eläkeläisiä. Mitä vanhemmaksi elää, sitä erilaisempia elämänpolkuja meillä on takanamme. Ikä ei välttämättä ole yhteinen asia. Tottakai aina voidaan kokoontua päivittelemään, kuinka kaikki oli ennen paremmin ja kuinka törkeästi eläkeläisiä nyt sorretaan.
Mitä tällä kertaa haluan sanoa: älä jää yksin ongelmiesi tai kysymystesi pariin, vaan tunge itsesi vertaistesi seuraan.
