Historiantutkimus väittää edelleen, että Porvoon valtiopäivien dokumentit ja Haminan rauhansopimus 1809 ovat asiakirjoja, joiden perusteella monisatavuotinen Ruotsin alue Suomi liitettiin Venäjään. Yhtä vähän kuin tilanteen pitkäaikaisuutta suhteessa Venäjän aikaisempiin, Suomeen kohdistuneisiin anneksioihin (mukaanliittämisiin), saatettiin tuolloin tietää, että nyt oli kyseessä vain sulkumerkki selvitettäessä tietä kohti itsenäisyyttä. Kun Ruotsin vallan aikana oli tähdentynyt samanlaisuus Pohjanlahdesta ja kielestä huolimatta, alkoi nyt korostua erilaisuus itään päin.
Vielä tämän kirjoittajan aktiiviaikoina katsoi historiantutkimus, että Aleksanteri I oli Porvoon valtiopäivillä ”nostanut Suomen kansakuntana kansakuntien joukkoon”. Kuitenkin Osmo Jussila jo 1970-luvulla räjäytti pankin ja osoitti, että kyseisillä valtiopäivillä Suomen valtio-oikeudellinen asema jäi valtioliitosta huolimatta määrittelemättä.
Goethea muotoillen, ”Harmaita kallis ystävä ovat kaikki teoriat ja vihreä elämän kultainen puu”. Itse elämä osoitti, että sen mitä valtiosopimus ei mahdollisesti määrittänyt, toteutti käytäntö, vaikka Suomi oli koko 1800-luvun – sortokausista puhumattakaan – alinomaisessa Venäjän poliittisessa vaarassa. Toki sen olemassaolo ja Suomen oman korkeimman virkamiehistön, ministerivaltiosihteerin ja Keisarillisen senaatin poliittinen tietoisuus tästä vaarasta sai aikaan taitavan torjuntataistelun. Se tapahtui Pietarissa ja Helsingissä hallitsevan kenraalikuvernöörin hyökkäyksiä vastaan ja edusti autonomisen Suomen arkea. Tämän poliittisen jännitteen perustaksi katsottiin autonomisen Suomen aikana vuorenvarmasti vuoden 1772 valtiomuoto ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja.
Juuri nämä olivat voittamaton erilaisuus Venäjän aikana. Ei niinkään käytännössä, sillä Kustaa III:n ansiosta ne pitkälti tähdensivät hallitsijan ja vuoden 1809 jälkeen suuriruhtinaan ja keisarin suurta valtaa. Sen sijaan se, että keisari olisi perustuslakien vuoksi velvollinen ottamaan ne huomioon, oli pitkä kanto kaskessa. Konflikti oli väistämätön 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Silloin kun yhtäältä suomalaiset eivät oivaltaneet heikkoa asemaansa, ja Pietarin venäläiset käyttivät Nikolai II heikkoutta hyväkseen, sortokaudet alkoivat.
Pirkko Rommi
fil.tri.
Viimeisimmät kommentit