Itsenäisyysjulistus ei vielä merkitse itsenäisyyttä. Niiden välissä on usein pitkä tie. Niin oli Suomessakin. Kun eduskunta 6. joulukuuta vuonna 1917 hyväksyi itsenäisyysjulistuksen, maassa oli eduskunnan porvarilliseen enemmistöön rakentuva P.E. Svinhufvudin johtama hallitus, senaatti, mutta sillä ei ollut itsenäisyyden edellytyksiä, omia poliisivoimia eikä armeijaa.
Maassa oli 100 000 venäläistä sotilasta. He eivät enää totelleet entistä päällystöään ja tekivät, mitä tahtoivat. Leninin hallitus oli tunnustanut itsenäisyyden, mutta ei vienyt pois joukkojaan. Venäjän vallankumous oli lopettanut vanhat poliisivoimat. Niiden tilalle oli syntynyt erilaisia työväenliikkeen ja porvarillisten järjestyskuntia. Maassa vallitsi suoranainen anarkia.
Venäläiset bolshevikit kehottivat suomalaisia sosiaalidemokraatteja syrjäyttämään Svinhufvudin hallituksen ja ottamaan vallan. Siihen yritykseen he tammikuun lopulla ryhtyivätkin. Samaan aikaan laillinen hallitus oli antanut kenraali Gustav Mannerheimille tehtäväksi koota suojeluskunnat yhtenäiseksi armeijaksi karkottamaan venäläiset sotilaat.
Seurasi sisällissota, joka toukokuussa päättyi valkoisten voittoon. Punaisten johto pakeni Venäjälle. Valkoisten voittoa oli helpottanut se, että Svinhufvudin pyynnöstä Saksan keisarikunnan joukot olivat nousseet maihin Etelä-Suomessa ja valloittaneet punaisilta etelärannikon. Saksa lähti apuun, koska se arveli voivansa käyttää Suomen aluetta hyväkseen käynnissä olevassa maailmansodassa.
Niin valkoinen kuin punainen puoli olivat täysin valmistautumattomia, mitä sodasta seuraa. Mitä tehdä vangeille, miten huolehtia haavoittuneista, miten pitää kiinni sodan oikeussäännöistä? Seurauksena oli, että yksittäiset henkilöt ja ryhmät saattoivat toimia mielensä mukaan.
Itsenäisyysjulistuksessa Suomi oli Svinhufvudin hallituksen ehdotuksesta todettu tasavallaksi, mutta vuoden 1917 levottomuudet ja kapinan aloittaminen saivat porvariston enemmistön vaatimaan lujaa valtiovaltaa, jotta vastaavanlaisen toistuminen estettäisiin. Sellaisena nähtiin kuningaskunta, jossa olisi vahvoin oikeuksin varustettu hallitsija. Jos kuninkaalla vielä olisi läheiset yhteydet mahtavaan Saksan keisarikuntaan, saataisiin myös turva odotettavissa olevia Venäjän takaisinvaltausyrityksiä vastaan.
Kuninkaaksi valittiin Saksan keisari Wilhelm II:n lanko Friedrich Karl, mutta valinnan lokakuussa tehnyt eduskunta ei ollut perillä maailmansodan tilanteesta. Saksan keisarikunta oli sortumassa. Valittu kuningas ei koskaan saapunut Suomeen. Oli tyydyttävä tasavaltaan. Se jälki kuningashaaveesta jäi, että uudessa hallitusmuodossa presidentille annettiin ne valtaoikeudet, jotka oli tarkoitettu kuninkaalle. Sillä oli suuri merkitys demokratian säilymisessä.
Seikko Eskola
professori emeritus
