Näky on hätkähdyttänyt milloin milläkin ilmansuunnalla jo joitakin vuosia. Joku lentää taivaalla aika kevyellä laitteella, istuen ja iso propelli selässään. Siiven virkaa näyttää toimittavan liitovarjo. Mistä Lempäälän ilmatilassa oikein on kyse?
Vastaus: lempääläläisestä Tapio Rautanevasta ja hänen varjoliitoa harrastavista ystävistään.
Harrastus on suhteellisen nuori; harrastajia on maailmalla kymmeniä tuhansia, Suomessa useita satoja. Rautaneva on harrastanut varjoliitoa vuodesta 2005. Lajin konkareihin Suomessa lukeutuva lempääläläinen on tehnyt varjoliidolle yhteistyössä Trafin kanssa säännöt ja koulutusohjelman.
Varjoliito on Rautanevan mukaan helpoimpia tapoja aloittaa ilmailuharrastus. Alaikäraja on 15 vuotta huoltajan suostumuksella. Yläikärajaa ei ole säädetty. Itsenäiseen liitelyyn moottorin avustuksella edellytetään koulutusta ja kouluttajan opastamia moottorilentoja.
– Varjoliito sopii kaikille terveille naisille ja miehille, jotka haluavat kokea uusia elämyksiä ilmailun parissa. Edellytyksenä on kohtuullinen fyysinen kunto ja henkinen tasapaino.
Variaatioita on paljon, lentää voi joko moottorilla tai ilman.
– Lentoon lähtö tapahtuu joko rinteessä omin jaloin ja moottori repussa tai tasamaalta hinaamalla liidin ilmaan pyöriltä ajoneuvon avustuksella, sanoo itse moottoroidulla laitteella lentävä Rautaneva.
– Varjoliitimellä voi lentää myös moottoroituna, jolloin valjaiden selkäpuolelle kiinnitettävä varjoliitomoottori tai moottorilla varustettu pyöräalusta mahdollistaa itsenäisen lentoon lähdön aukealta paikalta, sanoo Rautaneva korostaen, että joka kerta pyydetään maanomistajalta lupa starttiin.
– Miemolassa Knuutilan Juhalta on saatu lupa ja Sotavallan kartanon pellolta on saatu luvan kanssa lähteä ilmaan, Rautaneva luettelee suosikkipaikkojaan, joista yksi on myös omassa kotirannassa. Toutosenselän jäältä lähdetään usein mönkijän hinaamana ilmojen teille.
Rautanevan mukaan varjoliito on huomattavasti turvallisempaa kuin junalla matkustaminen.
– Riskejä on lukemattomia. Joka vuosi tapahtuu onnettomuuksia. Useimmiten syynä on laiteen väärä käyttötapa, inhimilliset tekijät, virhearviot, sanoo Varsinais-Suomen Moottoriliitäjät ry:tä edustava Rautaneva.
Mikä saa miehen kohoamaan yläilmoihin ultrakevyttä lentokonetta kevyemmällä ilmailulaitteella?
– Adrenaliini nousee, kun valmistautuu lähtöön. Saman tien tapahtuu totaalinen rauhoittuminen, kun yläilmoissa tuntee, että nyt on oman itsensä herra. Ei ole maalliset murheet mielessä, kun kone hyrrää ja matka taittuu.
Lentokerran kesto vaihtelee puolesta tunnista jopa kolmeen. Yleensä ilmaan lähtö ja laskeutuminen tapahtuu samasta paikasta. Harvemmin lennetään yksin, yleensä kaverin kanssa.
– Meitä on ollut Lempäälässä kerralla enimmillään yhdeksän yhtä aikaa ilmassa. Oli niin tyyni ja kirkas keli, Rautaneva muistelee.
Rautaneva sanoo lentävänsä etupäässä maisemia ihaillen. Vuodenaikojen vaihtelu takaa sen, että näkymät muuttuvat, vaikka lentäisi aina samoissa maisemissa. Jotkut varjoliidon harrastajat valokuvaavat runsaasti, näkemäesteitä kun ei ole.
Luonto tulee muutenkin likelle.
– Droneista (pienistä kameralla varustetuista kauko-ohjattavista helikopterilennokeista) ei ole ollut haittaa. Linnut välillä kiinnostuvat, haukat eritoten, Rautaneva sanoo.
– Merikotka on siitä jännä lintu, että se menee omaa reittiään, ei väistä eikä tule kohti. Sitä voi seurata melko läheltä, sanoo Tapio Rautanevan varjoliitoa harrastava ystävä Erkki Tanhua, 63, Nokialta.
2-tahtibensiinimoottori on teholtaan sellainen, yleensä 20–30 hevosvoimaa, että sen tuottama työntövoima yhdelle lentäjällä ja 50–70 kiloa painavalle laitteelle vastaa mopon nopeutta. Potkurin lapa on yleensä 1,2–1,6-metrinen.
Meteli ylhäällä on niin kova, että moottorin edessä istuvalla kuljettajalla on oltava kuulosuojaimet. Varjoliitokaveriin ei ole mahdollista pitää huutoyhteyttä.
Otollisin lentokeli on sellainen, jossa tuulta on mahdollisimman vähän, 0–2 metriä sekunnissa, ja vallitsee täyspilvikatto. Sateella ei lennetä lainkaan.
Minimilentokorkeus on 150 metriä, joskus poikkeusluvalla matalampikin, kuten järven yllä jäitten aikaan. Suosituin lentokorkeus on 300 metriä, jota pitää käyttää myös lennettäessä taajamien yllä.
Siipiprofiili on valmistettu ilmaa läpäisemättömästä polyester- tai nylonkankaasta. Ohuen ohuissa kankaissa on sisällä kudos estämässä repeämistä, ja kankaat on käsitelty silikonilla ja pinnoitettu UV-säteilyä ja kulumista vastaan.
Varjomateriaali kehittyy Rautanevan mukaan vuosi vuodelta valtavasti.
– Siipien pinta-ala on pienentynyt. Silti ne kantavat enemmän. Nopeus on kasvanut ja käsiteltävyys parantunut.
Siipiprofiilien koot vaihtelevat 15 neliömetristä ylöspäin. Kahden lennettävän varjoliitimen siiven pinta-ala voi olla 42 neliötä. Rautanevan käyttämän laitteen siiven pinta-ala on 27 neliötä ja se kantaa 400 kiloa.
Siipiä ohjataan käsin vetämällä erittäin vahvarakenteisista, usein kevlarkuituisista punoksista.
– Varjoliitimen lukitukset ja komponentit on suunniteltu varmuussyistä vähintään kahdeksan kertaa laskennallista vetolujuutta suuremmiksi, Tanhua sanoo.
Paikalliset usein pysähtyvät ihastelemaan ja kuvaamaan, kun varjoliitäjäporukka valmistelee ilmaan nousua. Harrastuksen hintaakin kysellään. Jo yhteensä muutamalla tonnilla pääsee harrastukseen kiinni, kun hankkii koulutuksen, valjaat, moottorin ja siiven.
