Kun minä aloitin koulutaipaleeni

Innokkaat tarinankertojat Marjatta Auvinen, Laura Räsänen sekä Aarne Irri Himminkodolla Hilla Suoniemen ja Vieno Suoniemen haastateltavina. Kuva: Tanja Meronen

Suomen 100-vuotinen historia on kirvoittanut syvällistä keskustelua myös lasten kanssa. Millaista elämä on ollut sata vuotta sitten? Onko silloin käyty koulua?

Suoniemen sisarukset Vieno,9, ja Hilla,7, päättävät selvittää asiaa syvällisemmin. Kokeneina SPR:n
Ystäväpalvelun ystävinä he marssivat kysymyksineen tuttujen ikäihmisten pariin Lempäälän
Himminnaapuriin.

Odotus on molemminpuolista. Jännitys kutkuttaa niin reporttereita kuin palvelutalossa odottavia haastateltavi. Kolme innokasta tarinankertojaa aloittaa kilvan kertomaan pikkukoululaisille omista kouluajoistaan.

Marjatta Auvinen, 89, aloitti koulunsa Laatokan rantamien Kurkijoella. Karjalan Sakkolassa asui pienenä koululaisena Laura Räsänen, 89. Aarno Irri, 91, puolestaan kävi kansakoulunsa Pohjois-Pirkkalassa, joka on nykyisin Nokiaa.

Yhteistä kouluajoille yli 80 vuotta sitten verrattuna nykyisyyteen oli koulutaipaleen alkaminen seitsemän vuoden iässä. Auvisen, Räsäsen ja Irrin koulupäivät olivat ekaluokasta lähtien vähintään kuuden tunnin pituisia. Ensimmäisinä vuosina opeteltiin numeroita ja aakkoset aivan kuten tämän päivän koulussakin. Kirjoitustaidon hankkiminen oli vaikeaa, kun käsialan piti olla kaunista ja tarkasti viivojen välissä pysyvää kaunokirjoitusta.

Kansakouluista ovat jääneet mieleen aamunavaukset, jolloin piti osoittaa erityistä hartautta ja nöyryyttä. Kouluissa oli usein kylmä ja vaatteet sekä jalkineet olivat monesti kylmät ja jopa rikki. Silti niillä varusteilla taivallettiin muutaman kilometrin matkat kouluun. Tuohon aikaan lapset talvisin hiihtivät tai potkukelkkailivat koulumatkat. ”Katuvaloina” toimivat lumi ja kuutamo. Järven yli pystyi oikaisemaan, kun talvet olivat tuohon aikaan kylmempiä ja jäätä riitti monta kuukautta.

Ennen vanhaankin oli luokissa villejä lapsia ja varsinkin pojat keksivät kaikenlaisia kolttosia. Opettajat pitivät kuitenkin kovaa kuria ja rangaistuksena annettiin tukkapöllyä ja laitettiin nurkkaan häpeämään.

– Pahinta, mitä ei onneksi enää tänä päivänä saa lapsille tehdä, oli karttakepillä sormille sivaltaminen, kertovat Räsänen ja Irri yhteen ääneen.

– Minä en saanut kertaakaan tukkapöllyä enkä karttakepistä, iloitsee Räsänen.

– Mutta isompia poikia kuritettiin aivan liiankin ankarasti. Jopa niin pahasti, että heille jäi siitä ikuinen vamma, hän muistelee vakavoituen.

Koulupäivän ruokailu koostui siitä, mitä äiti oli sattunut evääksi aamulla pakkaamaan.

– Hernerokkahan se oli parasta, muistelee Irri.

Räsänen ja Auvinen kertovat, että eväinä oli useimmiten maitopullo sekä voileipää, jonka päällä oli lihaa, jos sitä sattui olemaan.

Kun talvisota alkoi, oli Aarno Irri 13-vuotias ja Marjatta Auvinen sekä Laura Räsänen noin kymmenvuotiaita. Irri asui Pohjois-Pirkkalassa, jossa yritettiin parhaan mukaan jatkaa koulunkäyntiä sotatilasta ja Tampereen pommituksista huolimatta. Auvisen koulussa Karjalan Kurkijoella koulunkäynti loppui pommikoneiden ja kaasuiskujen pelkoon.

– Elämä oli yhtä hyllerinpylleriä, Auvinen kuvailee kokemuksiaan.

Hän myös paljastaa tapahtuneen sellaisia asioita, joista ei mielellään edes puhuta.

Räsäsen koulu Karjalan Sakkolassa muuttui nopeasti sotasairaalaksi ja koululaiset äiteineen kutoivat oljista mattoja haavoittuneiden sotilaiden vuoteiksi.

– Meillä oli kaksi huonetta kodissa, joka muutettiin sotasairaalaksi ennen kuin sota oli varsinaisesti edes alkanut, hän muistelee Laura.

Kodeissa piti yrittää olla huomaamattomina ilman valoja ja ikkunat pimeinä.

Molemmat Karjalan tytöt joutuivat perheineen pakenemaan kotikonnuiltaan kahdesti. Laura Räsäsen perhe käveli kaksi viikkoa Rautalammille ja Marjatta Auvinen Jyväskylään. Yötä päivää käveltiin, ja mukana olivat lehmät ja hevoset. Kenkäpareja kului matkalla useita.

Lasten kouluajat olivat sodasta johtuen raskaita mutta mukaviakin muistoja löytyy. Marjatalle parasta oli sodan jälkeen junalla tehty kotiinpaluu Laatokan rantamille, jossa koti odotti tuhoutumattomana. Laura taasen muistelee lämmöllä välirauhanaikaista rippikouluaan Karjalassa.

– Minusta mukavinta oli voittaa hiihtokilpailuita. Olin kuitenkin aika usein paras, hehkuttaa Pohjois-Pirkkalassa hiihdellyt Aarno silmät loistaen.

Pikkutoimittajillamme Vienolla ja Hillalla riittää haastattelukeikan myötä elämässä jälleen uutta ihmeteltävää. Onneksi saamme Ystäväpalvelun kautta tulla viihtymään palvelutalon ystäviemme kanssa, ensi kerralla taas hilpeämmissä merkeissä.

Teksti ja kuva: Tanja Meronen

HEI, LÖYSIT KIINNOSTAVAA SISÄLTÖÄ!

Kirjaudu sisään tai luo tunnukset ilmaiseksi.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>