Kieli kuihtuu, kuihtuuko mieli

Suomi on retostellut kautta aikain lähes sataprosenttisella lukutaitoisuudellaan. Osin sekin on ollut harhaa: varmaankin muutamat seitsemästä veljeksestäkin olivat opetelleet katekismuksen ulkoa ja lopottivat rovastille ulkomuistista tarvittavat kohdat – ja naimalupa heltisi. Monissa yhdistyksissä 1900-luvun alkupuolella miehet valtasivat arvostetut puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan paikat, mutta sihteeriksi valittiin nainen joka osasi lukea ja kirjoitti kauniilla käsialalla pöytäkirjat.

Koulupakon ja opettajan ehdottoman ja kiistämättömän arvovallan avulla sitten oltiinkin  pian maailman kärkimaita, kunnes alamäki alkoi. Esimerkiksi keksittiin kokeisiin monivalintatestit – yliopistojen valintakokeita myöten. Niinpä sitten koulutyttökin sujautti koulupojan pulpetille paperilapun: ”Jos rakstat mua, niin rasti ruttuun”.

Yhdysvalloissa kielen latistaminen on ollut pitemmällä jo pitkään. Sanotaan, etteivät amerikkalaiset osaa sanoa kaksitavuista pitempää sanaa. Niinpä sitten lyhennetään ja yksinkertaistetaan. Mathematics on maths ja influenza on flu. Suosittu kilpailulaji telkkarissa on ”Kuinka se tavataan?” eli luettele kirjaimet. Mitä pitemmän ja oudomman sanan osaa tavata, niin sitä enemmän taaloja voittaa. Vaikeita sanoja yksinkertaistetaan: nite (= night, yö), lite (=light, valo), dalite (=daylight, päivänvalo), i (=eye, silmä), kid (=child, lapsi). Suomessa toimittajille on tullut muotiasiaksi (otsikkotilaa säästääkseen) jättää ilmaisun loppuosa pois, kun oletetaan ihmisten asiayhteydestä ymmärtävän. Tuomioista sanotaan esim. ”sai 3 vuotta ehdotonta” tai ”20 tuntia yhteiskuntaa”.

Aluksi tekstiviesteihin  mahtui vain pieni määrä merkkejä. Niinpä otettiin käyttöön erilaisia lyhenteitä (OMG, EVVK, KVG) ja rakenneltiin välimerkeistä erilaisia naamoja. Sitten tuli Facebookiin mahdollisuus tökätä tykkäys toisten päivityksiin – juttuihin ja kuviin.  Olihan se hienoa jännäten seurata, montako tykkäystä oli tullut. Tökkäysten valikoima kasvoi pian – sai laittaa sydämen, nauravan naaman jne. Siitä ei enää ollutkaan pitkä matka emojeihin. Niitä on varmaan jo satoja ja niillä voit ilmaista vaikkapa tunteitasi.

Siis: töks, töks ja töks! Vaan mitäpä puuttuu? Ajatellaanpa vaikka että olet laittanut upean valokuvan iltaruskosta meren äärellä. Minäpä tykkään: töks! Sinä tykkäät kun minä tykkäsin. En joutunut yhtään erittelemään mistä siinä kuvassa tykkäsin. Todennäköisesti selasin eteen päin ja tökin aika monta muutakin tykkäystä. Mitäpä jos olisinkin kommentoinut sinulle: ”Erityisesti ihastuin väreihin. Olit myös osannut rajata kuvan olennaiseen. Todella tasapainoinen kuva. Missä se on otettu? Otitko useampia kuvia?” Olisit ehkä tykännyt tästä enemmän.

Tuo nyt oli vielä aika helppoa. Jos oletkin kertonut liikuttavan tarinan. Tökkään siihen vähän surumielisen emojin. Olinko siis sosiaalinen? En siis edes yrittänyt analysoida, millaisia tunteita se minussa herätti, mikä siinä erityisesti herkisti, miten voisin sinua lohduttaa jne. Ei tarvinnut kaivella omaa sisintäni – emoji pelasti taas.

Tällä menolla emme osaa kunnolla enää kirjoittaa, kohta emme ajatella. Ei kai nyt sentään niin?

 

Tapio Erone

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
LVS DIGI tutustumistarjous 8 viikkoa 3,90 €.