Ritva Mäkelän muhkea kotiseutukirjojen sarja on saanut tuoreen lisän, kun Lempäälä-Seura on julkaissut kirjan kauppias Aleksanteri Eskolasta. Kirjan täydellinen nimi on Voi yhren kerran. Kauppias Aleksanteri Eskolan elämä Kuhmalahdelta Kuokkalaan.
Eskolan kauppa on Kuokkalan Museoraitin ydin sekä sijainniltaan että sisustukseltaan ja tavaroiltaan. Se säilyi sellaisena, sillä Eskola jatkoi kaupanpitoaan niin sanotusti elämänmuotona, aina 90 –vuotiaaksi asti. Hän luopui lopullisesti kaupanpidosta vasta 1974, jolloin niin sanottu uusi aika oli lyömässä kaikessa läpi.
Kuhmalahdella maalaistalossa varttunut Eskola päätyi Lempäälään 1913, jolloin hän osti Kuokkalasta kaupparakennuksen. Melkeinpä heti hän joutui kunnankirjuri Käcklundin määräyksestä muonittamaan Lempäälään sijoitettuja kasakoita, kun muut kauppiaat eivät moiseen vaivalloiseen hommaan suostuneet. Tätä tietä Eskolasta tuli kunnallisen elintarvikelautakunnan jäsen ja välillä puheenjohtajakin vaikeina vuosina 1917-1918.
Kauppiaan on pakko olla mukana monessa ajan riennossa. Eskola oli todella monessa mukana. Eipä taida olla luottamustointa, johon häntä ei olisi työnnetty. Hän oli hallituksessa, olipa kyse suojeluskunnasta tai sähköyhtiöstä. Hyvä laskupää ja taloudellinen ajattelu auttoivat, mutta paljon merkitsi myös tasaveroinen suhtautuminen kaikkiin ihmisiin. Hyvä esimerkki tästä on, että kun sosialidemokraattien johtaja Berndt Puro joutui 1918 jälkiselvittelyissä Lappeenrannan vankileirille ja näki nälkää, lähetti Aleksanteri Eskola hänelle ruokapaketteja.
Kauppiaan palvelualttiudesta on monia juttuja. Kun kauppias oli jo vanha ja ylähyllyllä olevan tavaran ottaminen tutisevilla tikkailla oli riskipitoista hommaa, tarjoutui ostaja ottamaan tavaran alas. – Ei, kyllä se on kauppias, joka palvelee sanoi Eskola ja kiipesi itse.
Kauppias myös tunsi asiakkaansa jetsulleen ja luotti heihin. Jos hän sattui olemaan kamarissa levolla ja kaupan kello kilisi merkiksi asiakkaan tulosta, tunnisti kauppias tulijan puheesta, neuvoi ottamaan tavaran ja jättämään maksun pöydälle. Maalaiskaupassahan aukioloajat olivat venyviä.
Eskola oli niin pitkämielinen vakiasiakkaitaan kohtaa, että myi työttömillekin tiliin, vaikka maksettavaa velkaa kertyi koko ajan.
Sen verran maanviljelysoppia oli kauppiaaseen jäänyt, että hän hankki Vanattarasta maatilan, sen paikan jota yhä Tuulivallaksi kutsutaan ja joka on ollut tunnettu erikoisesta ja näyttävästä navetan kattomallistaan. Lehmät tuottivat maitoa, jolle oli suoraan paikalliset ostajat. Kauppiaalla oli myös oma kanala, josta saatiin kaupassa myytävät kananmunat.
Viimeisiksi vuosikseen Aleksanteri Eskola hakeutui itse Ehtookotoon, jossa hyvämuistinen pappa kirjoitteli muistiin millaista oli elämä hänen nuoruudessaan. Hän oli ehtinyt kaupan lopettamisen jälkeen sopia Tampereen kaupungin museotoimen johtajan Martti Helinin kanssa, että kaupan esineistö siirrettäisiin Tampereelle. Onneksi kuitenkin Lempäälä-Seura ehti hätiin ja 1979 perikunta myi kauppakiinteistön Lempäälä-Seuralle.
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
